Ajatus kolumnin kirjoittamisesta sai alkunsa, kun kävin keskustelua yhteishengestä ja yhteisöllisyydestä valmistuneen kollegan kanssa lenkkipolulla. Huomasimme kokemuksemme opiskelijaelämästä ja yhteishengestä olleen varsin erilainen, vaikka opintojemme aloitusvuosien välillä oli vain neljä vuotta ja kuuluimme samaan kandiseuraan.
Pohdimme alkuun vuosikurssiemme yhteishenkeä. Yksi yhteishengen rakentumiseen vaikuttava tekijä nousi keskustelussa esille – valintakoeuudistus. Kollega koki, että heidän hakiessa vain yhteen kaupunkiin olivat kaikki jo sitoutuneet päätökseensä kyseisestä kaupungista, ja heti ensimmäisillä viikoilla vallitsi vahva yhteishenki: ”me teimme sen”. Oma vuosikurssini oli ensimmäisiä, jotka saivat valita, mihin kaupunkeihin ja missä järjestyksessä hakivat. Opintojen alkumetreillä puheenaiheina olivatkin, mihin kukin oli hakenut ensisijaisesti ja millaiset pisteet pääsykokeesta sai. Joidenkin äänestä kuuli kaipuun toiseen kaupunkiin, ja osa hakikin uudestaan seuraavana vuonna. Koen, että uudistus on vaikuttanut yhteisöllisyyden tunteeseen ja ryhmähengen muodostumiseen. Kaikki eivät ole alkujaan sitoutuneet juuri siihen kaupunkiin ja siihen kurssiyhteisöön, jossa aloittavat opinnot. Lisäksi osalla saattaa mennä pidempi aika löytää oma paikkansa yhteisön jäsenenä. Kuuden vuoden ainutlaatuinen opiskeluaika saattaa käydä raskaaksi, jos sopeutuminen ei täysin onnistu ja kaipuu muualle jää pysyväksi.
Mietimme myös korona-ajan haastaneen yhteisöllisyyttä. Tiukimpien rajoitustoimien aikana jokainen keskittyi omien opintojen eteenpäin viemiseen ja satunnaiset kurssikaverien kohtaamiset jäivät vähiin. Kun rajoitustoimien väistyessä päästiin palaamaan normaaliin opiskelijaelämään tapahtumineen, oli edessä uusia haasteita. Kuinka kohdata se vieraampi kurssikaveri parin vuoden tauon jälkeen? Mitä ja miten tapahtumia oli aiemmin järjestetty? Perinteet ja hiljainen tieto vuosikurssilta seuraavalle olivat vaarassa kadota. Vielä suurempi haaste oli löytää vapaaehtoisia apukäsiä tapahtumien järjestämiseen.
Toivon, että ihmiset lähtisivät avoimin mielin ja ilon kautta tekemään yhdessä asioita
On harmillista, jos talkoohenki yhteisen hyvän eteen häviää. Koen saaneeni paljon sosiaalista ja henkistä pääomaa talkoillessani eri tapahtumissa, vaikka aina työtehtävät eivät ole olleet niitä mieluisimpia. Yhdessä tekemisen kulttuuria on tärkeä vaalia. Se vahvistaa yhteishenkeä ja mahdollistaa kandiseurojen toiminnan pysymisen aktiivisena. Mitä useampi osallistuu, sitä pienempi on yhden henkilön työpanos, ja sitä mielekkäämpää vapaaehtoistyö kaiken kaikkiaan on. Sama lainalaisuus pätee myös työelämässä. Esimerkiksi lyhentämällä yhteisvastuullisesti reseptinuusimispiikkiä kukaan ei huku uusimispyyntöihin.
Lenkin jälkeen jäin pohtimaan aikaamme. Elämme muutoksen aikaa, jossa ajattelu on muuttunut yksilökeskeisemmäksi. Toivon, että ihmiset lähtisivät avoimin mielin ja ilon kautta tekemään yhdessä asioita, sekä kiinnostuisivat kanssaeläjien kuulumisista. Kannustan myös osallistumaan kansalliseen ja kansainväliseen toimintaan, koska kollegoita on ympäri Suomea ja Eurooppaa, eikä vain omassa kandiseurassa. Yhdessä tekemisessä on voimaa, niin työelämässä kuin opiskelijaelämässäkin.
Hanna-Kaisa Vinkanharju
SML:n hallituksen jäsen
