Se olisin voinut olla minä

Viime viikolla nuoria lääkäreitä on hätkähdyttänyt uutinen oikeudenkäynnistä, jossa syytetään kahta tapahtumahetkellä Kuopion yliopistollisessa sairaalassa erikoistumispalveluita suorittanutta lääkäriä törkeästä huolimattomuudesta suhteessa potilaalle hoidosta aiheutuneeseen pysyvään haittaan. Tuntematta tarkemmin tapahtuman yhteiskohtia, ymmärrän hyvin, miksi tämä nostattaa kollegojen keskuudessa huolta. 

Tervetuloa

Olen valmistunut terveydenhuollon erikoislääkäriksi vuonna 2017. Alun perin minusta piti tulla psykiatri. Ajattelin, että oikeastaan ihmisellä ei ole muuta kuin mielenterveytensä. Jos sitä ei ole, jäljelle ei jää paljoakaan. Psykiatrialla hoidon kohteena ei ole pelkästään yksilö, vaan myös potilaan elämänpiiri: primääriperhe, koulu, opiskelu, työelämä ja niin edelleen. Kuitenkin jo hyvin varhaisessa vaiheessa uraani tuskastuin ison sairaanhoitopiirin loppumattomaan byrokratiaan. Harvoin työpäivän aikana ehdittiin ajatella varsinaista työn kohdetta, kun kaikki aika käytettiin hallinnolliseen säätämiseen.
Twitterin trendipalkissa pilkistää #rokotuskattavuus. Facebook-feedistä löytyy laajan kaartin jakamia terveysuutisia saateviesteillä, joissa todetaan mitä uskomattomimpia. Sosiaalisen median merkitystä terveysuutisoinnissa ei tule väheksyä; Pew centerin tutkimuksessa vuodelta 2018 selviää, että 68% USA:n väestöstä saa ainakin osan uutisistaan sosiaalisesta mediasta. On selvää, että asiantuntija, joka haluaa saada näkemyksensä massojen näkyville, tulisi enenevässä määrin hyödyntää somea. Näin etenkin tieteestä tiedottamisen yhteydessä. Alustojen piirteet vaativat kuitenkin erityishuomiota, jotta anekdootillisen evidenssin viidakossa pärjäisi.
På tidningens redaktionsmöte hördes nyligen något ovanligt, nämligen diskussion på svenska. Denna diskussion resulterade i en återkommande kolumn på förhoppningsvis förståelig svenska i vilken för en svenskspråkig kandidat aktuella ämnen behandlas.
Sotea on yritetty uudistaa vähän laskentatavasta riippuen reilusti yli kymmenen vuoden ajan. Perjantaina kävi selväksi, että tämäkään yritys ei onnistunut. Terveydenhuollon kenttä kaipaa uudistamista, mutta en varsinaisesti ole pettynyt etenkään valinnanvapauslain kaatumiseen (1). Uudistus kaatui virallisesti perustuslaillisiin vaikeuksiin ja ajan puutteeseen, mutta käytännössä epäonnistumisen takana oli uudistuksen tekeminen poliittinen agenda, ei sosiaali- ja terveysjärjestelmän tarpeet, edellä. Sekä kokoomus ja keskusta hirttäytyivät omiin poliittisiin tavoitteisiinsa suurissa sote-lehmänkaupoissa, joissa maakuntien lukumäärä ja valinnanvapauslaki solmittiin yhteen. Tätä Gordionin solmua ei saatu auki, joten mikään ei käytännössä edennyt. Vai etenikö?
Historiattomina olemme kuin sukupuuttoon kuolleen lajin surullinen vastakohta: elossa, mutta vailla menneisyyttä. Ilman ymmärrystä menneisyydestä emme voi ymmärtää jokapäiväistä elämäämme, aikojen saatossa muodostuvia tapoja ja käsitteitä, joiden pohjalta myös lääketiede ja lääkärintyö ovat rakentuneet. Tässä mielessä onkin mielenkiintoista, että sosiaali- ja terveysministeriössä on terveydenhuoltojärjestelmän uudelleenjärjestelyssä suosiota saanut mantra nimeltään ”paluuta entiseen ei ole, koska entistä ei ole” (viite: Lääkäri 2019 -tapahtuma).