Kevään vaihtuessa kesäksi monella nuorella on muutos edessä. Tuoreet ylioppilaat pinnistelevät pääsykokeissa toisten innokkaiden kanssa. Useampi lääketieteen opiskelija odottaa kesää uusien haasteiden tuojana. Edessä on sarja ensimmäisiä: ensimmäiset amanuenssuurit, ensimmäiset viransijaisuudet, ensimmäiset kesät terveyskeskuksessa. Ja tuoreilla lääketieteen lisensiaateilla edessä ensimmäistä kertaa koko ura.
Nuori lääkäri, vastikään valmistunut, terveyskeskustyön onni ja kirjo edessä. Työn hallinta ja kiirettä on. Pohtii välillä miksi tähän ryhtyi, mikä on se anti, joka edessä kuultaen, silmät vetistäen, istui Galenosta tankkaamassa. Lausuntoa, tilastoa, hoitopolkua ja -ketjua. Valmensiko koulutus meitä tähän, ja jos valmensi niin koska? Erikoissairaanhoidon maailma tuntuu joskus kaukaiselta, tosin onneksi on alueella yhteinen tietojärjestelmä – tuo sen erikoisen kovin paljon lähemmäs.
Vastavalmistuneena suunnatessani suorittamaan terveyskeskusjaksoa oli mielessä monenlaista. Toisaalta toivottu ja odotettu ammatti oli saavutettu. Toisaalta työssä oli ehtinyt jo sen verran viivähtää, että oma riittämättömyys ja työn haasteet olivat tulleet liiankin tutuksi. Välillä sitä saattoi pohtia, miksi tulikaan ryhdyttyä juuri tähän ammattiin. Taitojen vielä karttuessa ja kokemuksen vielä puuttuessa työn rajaaminen oli vaikeaa. Mikä on se riittävän hyvä, kun työtä aina vain riittää. Hämmennys siitä, millä lailla saamamme koulutus valmensi meitä tähän tosimaailman kansanterveystyöhön.
Työnhallinnasta ja organisoimisesta puhutaan nykyään koko ajan enemmän. Arki opetti enemmän. Miten rytmittää, venyä ja multitaskata. Samalla voi kivasti katsoa etäkokousta ja uusia reseptejä. Ja sitten tulee se mummo, jolla on kolmet villahousut. Tai nuhapotilaan sijaan oikeasti sairas. Sellaisilla hetkillä aikataulu heittää sitten kuitenkin komeasti kuperkeikkaa. Toinen venyy, paukkuu tai vaihtaa alaa. Mutta eihän se ala vaihtamalla parane.
Potilailla on vastaanotolla hassut asiat, vaivat parantuneet, hankalat tai ihan toiset kuin piti. On hämmennystä ja hädissään oloa – molemmin puolin pöytää. ”Osaako tuo olla avuksi?” – ”Osaanko olla avuksi?”. Helposti sitä äkääntyy, ärähtää ja komentaa. Potilas menee ja miettii, tulikohan tästä nyt mitään? Ja nuori lääkäri huomaa, että hyvä vuorovaikutus ja potilaan kohtaaminen riittääkin jo pitkälle. Mutta sitten on vielä se ammatillinen ylpeys kaiken sekasorron keskellä. Kun riittämättömyyden tunne kyllästyttää. Haluaisi jo osata jotain. Työ ei kuitenkaan tekemällä lopu ja uusia vaivoja terveysasemalla riittää hyvinkin vuodeksi.
Muutamia oppeja ja oivalluksia huomasin sairaalan kuitenkin antaneen terveyskeskuksenkin arkeen sopiviksi:
1. Myöhässä olemisen jalo taito.
Muistan kokeneen kollegan, jonka hallinnolliset vastuut ja toisaalta laaja kokemus aiheuttivat sen, että aikatauluissa oli usein ennakoimattomuutta. Hän joutui usein joustamaan aikataulussaan niin, että saapui paikalle kenties myöhemmin kuin ajoissa. Muistan hänestä kahdehdittavana ulospäin näkyneen mielenrauhan. Poikkeamista stressaantumatta hän saapuessaan oli läsnä, oli potilas etukäteen hänen aikatauluunsa suunniteltu tai nuoren lääkärin konsultaation seurausta. Opin miten tärkeää, ja kuinka täysin mahdollista, on kiireestä huolimatta luoda potilaalle ja työtovereille ympäristö, jossa jokainen kohdataan ihmisinä. On kiireettömyyden illuusio, jossa asiat kenties etenevät jopa nopeammin. Ympäristö, jossa tämä työ on parhaimmillaan.
2. Estetiikan lumo.
Lääkärin tullessa ihmisen yksityisen rajoille, on estetiikka niin sanoissa kuin teoissa potilaalle monesti rauhoittavaa. Pääsin huomaamaan, miten kauniisti potilasta voi tutkiessaan kohdella seuratessani ihotautien opetusta. Elekieli potilaan ihottumaisten käsien kääntyessä kauniisti ympäri, arvostavasti, lempeästi. Sama tuntuma oli potilaan kohtaamisessa muutenkin. Kunnioitus joka hetki. Miten sen itsekin huomaa, että on helpompi päästä ja päästää lähelle.
3. Nöyryyteen taipuminen.
Olen paljon pohtinut lääketiedettä palvelualana. Lääkäriksi opiskelevat on jo alkuunkin karsittu. Olemme saaneet vahvan tieteellisen koulutuksen ja Suomessa meillä on tietotekniikan ja hoitosuositusten luoma näyttö tukena. Ja kuitenkin sitten arjessa olemme polvillaan ja solmulla potilaiden edessä. Ruumiin aukosta toiseen tiirailemassa ja tunkemassa. Rikkomassa intimiteetin rajaa. Miten hyvin sitä pitää olla oman itsensä kanssa tuttu, että saa tämän kokonaisuuden kaikki pallot pysymään ilmassa. Säilymään nöyränä ja inhimillisenä potilaiden edessä, samalla kun on rikottava rajoja, annettava varmuutta epävarman keskellä ja yritettävä jotenkin rakentaa sitä omaa ammattitaitoa.
Parhaat opettajat meillä lieneekin näissä päivittäisissä koettelemuksissamme potilaissa. Jos uskallamme antaa heidän meitä opettaa. Kun avoimesti myöntää, että tästä tiedän tämän verran, ottaakin potilas kantaakseen oman osansa taakasta. Ymmärrän, tulen uudestaan jos on tarvis. Toteaa, että vielä huolestuttaa tämä tai kylläpä jo rauhoitti. Yhä edelleen, vaikka kokemusta on jo alun jälkeen hiukan kertynyt, sitä aina välillä tuntuu, että pikemminkin näyttelee lääkäriä. Kun potilas sitten ovella kääntyy ja kiittää kokee ainakin ihmisenä onnistuneensa.
Lopulta tämä työ tuntuu perustavanlaatuisella tavalla arvokkaalta. Siitä mainitsi myös alun kokenut kollega – maailman paras työ.
Sara Launio
NLYn puheenjohtaja
