Anestesialääkäri Kariantti Kallion jäähyväiset jäävät lyhyiksi, kun levottomuudet lisääntyvät sairaalan lähettyvillä. Pelkästä sodasta puhuminen ei kuitenkaan tee oikeutta Keski-Afrikan tasavallalle.
Tilanne pysyi pitkään rauhallisena, mutta sitten väkivaltaisuudet puhkesivat uudelleen Banguissa vain muutama päivä ennen lähtöäni. Asemiehet hyökkäsivät täyteen kirkkoon ja tappoivat yli 20 henkeä ja haavoittivat monia muita. Väkivalta alkoi levitä kaupungissa jo, kun uhreja kuljetettiin sairaaloihin, ja kostotoimet johtivat aina uusiin. Väkivalta ja taistelut vaikuttivat myös työhömme sairaalassa. Kasvavien jännitteiden ja jatkuvien taisteluiden keskellä ei ollut aikaa kunnollisiin hyvästeihin, loputtomiin halauksiin ja lupauksiin tavata taas. Jäi vain nopea lähtö.
Minulle jäi tästä kaikesta levoton olo ja huoli Banguin ja koko maan asukkaiden puolesta. Jo ennen viimeisimpiä taisteluita olimme vastaanottaneet sairaalaan tavallista enemmän potilaita. Viimeiset päivät olivat kiireisiä ja niihin mahtui sekä vaikeita että iloisia hetkiä, kun onnistuimme pelastamaan äitejä ja vauvoja. Nyt useimmat naiset olivat kuitenkin liian peloissaan tullakseen sairaalahoitoon ja jäivät sen sijaan kotiin synnyttämään ja toivoivat kaiken sujuvan hyvin.
Lähteminen tuntuu erityisen vaikealta juuri nyt. Vaikka aikani täällä päättyy, haluan vain jäädä tänne työtovereiden ja kipeästi hoidon tarpeessa olevien ihmisten kanssa. Minun on kuitenkin aika lähteä, ja tiedän, että he tulevat hyvin toimeen ilman minua. Olen kirjoittanut raporttini ja perehdyttänyt uuden työtoverini, joka ottaa tehtäväni hoitaakseen. Nyt minun on vain palautettava puhelimeni ja hankkiuduttava lentokentälle.
Tämä on ollut toinen projektini Lääkärit Ilman Rajoja -järjestössä. Samoin kuin Jemenissä oltuani tuntuu, etten enää tunnista kotimaatani. Suomi tuntuu melkein kuvitteelliselta, ja osa minusta haluaa pitää sen sellaisena. Todellisuuteni on nyt täällä, Keski-Afrikan tasavallassa.
Mitä voin kertoa tästä paikasta kotona? Pelkästä sodasta puhuminen ei tee sille oikeutta. Tämä on eloisa paikka, jossa asuu hyviä ihmisiä traagisissa olosuhteissa, jatkuvan väkivallan uhan alla. Kun taistelut toivottavasti lakkaavat, autot ja moottoripyörät täyttävät taas kadut muuttaen ne yhdeksi valtavaksi, ihanaksi sekasotkuksi.
Kaupat aukeavat aikaisin aamulla, ja tuoreen ruuan tuoksu täyttää ilman. Lapset menevät joka aamu kouluun ja juoksevat iltapäivällä äkkiä kotiin suojaan. He turvautuvat perheeseensä ja yhteisöönsä aivan kuten mekin. Niinpä panssariajoneuvoja ja järjestöjen maastoautoja lukuun ottamatta Bangui vaikuttaa aivan samanlaiselta kuin monet muut Afrikan kaupungit.
Kävellessäni lentokoneelle, joka kohta vie minut pois, katson vielä viimeisen kerran ympärilleni. Katson punaisia hiekkateitä kirkkaassa vihreydessä, kaupunkia, ruuhkaista liikennettä ja ihmisiä. On kuin lipsuisin jo pois tästä maailmasta, Keski-Afrikan tasavallasta, jonka pitäisi olla osa samaa maailmaa kuin se, johon olen matkalla, Suomi ja Eurooppa. Juuri nyt molemmat tuntuvat kuitenkin epätodellisilta ja tuntuu, kuin olisin jumissa niiden välissä.
Itkettää ja tekee mieli juosta takaisin, mutta sitten muistan taas ihmiset. Olen kiitollinen, koska tiedän, että he ovat aina sydämessäni minne menenkin. Olen saanut niin paljon, enemmän kuin voin koskaan antaa takaisin. Paljon, paljon enemmän.
Kariantti Kallio toimi anestesialääkärinä Keski-Afrikan tasavallassa huhtikuussa 2018. Blogit on kirjoitettu paikan päällä.
https://laakaritilmanrajoja.fi/
Osa 1/5: Kaupunki jakaantuneen valon äärellä
Osa 2/5: Couché! Couché! – Maahan, maahan!
Osa 3/5: Paluu arkeen
Osa 4/5: Kerta se on ensimmäinenkin
Osa 5/5: Mistä maailmasta uneksinkaan?
