Osallistuin syyskuussa 2021 Islannissa järjestetylle AWLS (Advanced Wilderness Life Support) -kurssille. Kurssi lienee Suomessa varsin tuntematon, sillä yksikään niistä kollegoista, joiden kanssa keskustelin, ei ollut kuullut tällaisesta.
Kyseessä on erilaisiin erityis- ja poikkeusoloihin räätälöity standardoitu terveydenhuollon ammattikurssi hiukan samaan tapaan kuin esimerkiksi ALS (Advanced Life Support), ATLS (Advanced Trauma Life Support) tai ETC (European Trauma Course). Tarkoituksena on tarjota tietoja ja taitoja, joita tarvitaan, kun toimitaan kaukana terveydenhuollosta, sekä valottaa erityisolosuhteisiin liittyvien sairauksien ja vammojen erityispiirteitä.
“Aiheisiin lukeutuvat muun muassa vuoristotauti, sukellukseen liittyvät vammat ja sairaudet, lämpösairaudet, salamaniskujen aiheuttamat vammat sekä eksoottisempien eliöiden puremat ja pistot.”
Käytännön harjoitteissa varsin suuri paino on erilaisten improvisoitujen lastoitus- ja evakuointivälineiden rakentamisessa ja potilaan evakuoinnin järjestämisessä.
Kurssiin kuuluu materiaalina 364-sivuinen kirja, jossa aihepiiriin liittyvät osa-alueet on jaoteltu eri kappaleisiin oppikirjan tavoin. Lopussa on kysymyksiä, joiden avulla voi kerrata oppimistaan. Kurssia järjestetään sekä perinteisenä kolmipäiväisenä lähiopetuskurssina että kaksipäiväisenä hybridimallina, jossa yksi koulutuspäivä on korvattu verkkotehtävillä ja lisämateriaalilla. Näin varmistettiin, että osallistujilla oli riittävät pohjatiedot ennen kurssin alkua.
Oma kurssini oli hybridimallilla järjestetty. Materiaalin asianmukaisuudesta vastaa reilun 20 kokeneen aihepiiriin perehtyneen terveydenhuollon ammattihenkilön konsortio, johon lukeutuu muun muassa erikoistumiskoulutuksen vastuuhenkilöitä, Wilderness Medicine Fellowship -ohjelman vastuuhenkilö, ortopedian professori sekä eri alojen kokeneita erikoislääkäreitä. Kurssin taustalla ovat lisäksi Utahin yliopisto sekä alan koulutusta ja tutkimusta tukeva Wilderness Medical Society Yhdysvalloista. Kurssin pääkouluttajana oli yhdysvaltalainen akuuttilääketieteen erikoislääkäri, jolla oli vuosien kokemus kenttäolosuhteissa työskentelystä sotilaslääkärinä ja joka toimi oman yliopistosairaalansa erikoistumiskoulutuksen vastuuhenkilönä.
“Aihepiiristä huolimatta koulutus tapahtui hotellin kongressiosastolla ja niin sanottu maasto-osuus läheisellä nurmikentällä, jossa syyskuisen Islannin sääolosuhteet tosin tarjosivat oman realistisen vivahteensa.”
Lähiopetukseen kuului interaktiivisia luentoja ja käytännön harjoitteita. Lisäksi hoitotilanteita harjoiteltiin simulaatioskenaarioissa, joissa osallistujat vuorotellen toimivat hoitotiimin johtajina ja muut johdettavina. Käytössä oli kiitettävästi tietoja ja taitoja, mutta käytettävissä olevat materiaalit ja hoitoresurssit olivat hyvin rajalliset. Erityisen hyödylliseltä tuntuivat pienestä materiaalimäärästä rakennetut väliaikaiset lastat, kantosidokset sekä pressusta tai makuualustasta ja köydestä rakennetut paarit. Näillä myös harjoiteltiin potilaan siirtoa ahkerasti, ja rakennelma tuntui ainakin lyhyen käyttökokemuksen perusteella hyvin toimivalta.
Erityisen hyödyllinen osa kurssista kliinikoille oli mielestäni osio, jossa perehdyttiin matkalla puhkeaviin tai paheneviin sairauksiin kuten sepelvaltimotautikohtaukseen, epileptisiin kohtauksiin, astman pahenemiseen, aivoverenkiertohäiriöihin, fertiili-ikäisen naisen vatsakipuun ja diabetekseen. Vajavaisin tutkimusvälinein ja tiedoin sekä työläin evakuointimahdollisuuksin lääkäri joutuu tarkasti punnitsemaan eri toimintamallien riskejä ja hyötyjä. Tällainen pohdinta vie nopeasti kokeneemmankin kollegan mukavuusalueen ulkopuolelle tai ainakin sen rajalle.
“Knoppeina kurssilta tarttui muistiin ainakin salamaniskuvammoissa käytettävä käänteinen potilasluokittelu (ns. reverse triage), jossa elottomilla potilailla on korkein prioriteetti.”
Syynä tähän on salamaniskun aiheuttama sydänpysähdys, josta sydän kuitenkin käynnistyy usein pian uudelleen. Lisäksi voi aiheutua ydinjatkeen hengityskeskuksen toimintahäiriöstä johtuva hengityslama, joka kestää varsinaista sydänpysähdystä kauemmin ja voi hypoksian kautta ajaa potilaan jo käynnistyneen sydämen uudelleen sydänpysähdykseen. Lumivyöryonnettomuuksissa puolestaan ylivoimaisesti suurin osa uhreista menehtyy lumen alle hautautumisen jälkeiseen asfyksiaan ja kuolleisuus nousee jyrkästi 18 minuutin hautautumisajan jälkeen.
Vuoristotaudin paras ennaltaehkäisy on rauhallinen asteittainen nousu. Tähän kuuluu tottumattomilla kahdesta kolmeen yötä 2500-3000 metrin korkeudessa ennen nousun jatkamista ja maksimissaan 600 metrin (WMS guidelines: maksimissaan 500 m) per päivä lisäystä nukkumakorkeuden osalta. Lisäksi suositellaan ylimääräistä vuorokautta akklimatisoitumiseen 300-900 metrin (WMS guidelinesin mukaan 1000 metrin) välein. Tarkkoja rajoja ei aina ole mahdollista noudattaa maaston ja olosuhteiden vuoksi, jolloin suositellaan suurempien nousujen yhteydessä lisäpäiviä akklimatisoitumiseen.
Kurssin osallistujat olivat lääkäreitä sekä sairaan- ja ensihoitajia. Erikoisaloja oli edustettuina laajasti, mukaan lukien yleislääketiede, kirurgia, gynekologia sekä akuuttilääketiede ja ensihoito. Kaikki osallistujat lukuun ottamatta itseäni ja saudiarabialaista gynekologiaan erikoistuvaa lääkäriä olivat Yhdysvalloista.
Mielestäni kurssi tarjosi hyviä valmiuksia mahdollisia omia vapaa-ajan retkiä varten sekä mielenkiintoisia tietoja eksoottisemmista vamma- ja tautiprosesseista, jotka eivät sisälly lääkärin perustutkinnon eivätkä oman erikoiskoulutusohjelmani sisältöön. Mikäli kurssi ja aihepiiri kiinnostavat, Euroopassa järjestetään joitakin kursseja vuosittain Alankomaissa, Isossa-Britanniassa sekä Islannissa. Pohjois-Amerikassa tarjonta on huomattavasti laajempaa.
Teksti ja kuvat:
Lauri Husa, LL
Anestesiologiaan ja tehohoitoon erikoistuva lääkäri
Kymsote
