Suomen ensimmäinen mielenterveyden professori päätyi ensin opiskelemaan väärään tiedekuntaan, mutta löysi sitten psykiatrian ja epidemiologian. Nyt hän tutkii mielenterveyttä monitieteellisistä näkökulmista ja haluaa ravistella niin tiedemaailmaa kuin kliinisen psykiatrian käytäntöjäkin.
”Elämässäni on kaksi rakasta asiaa: tiede ja seikkailunhalu. Voisin asua kirjastossa, mutta toisaalta olen tiedeurani ohella kiertänyt maailman nurkat.”
Professori Anna Keski-Rahkosesta tuli maailman ja tieteen kansalainen jo pienenä. Hän syntyi kirjaimellisesti tieteen keskelle Yhdysvalloissa, jossa hänen fyysikkoisänsä teki väitöskirjaa.
”Isän töiden perässä asuimme myös Saksassa. Lapsuudessa ympärilläni pyöri hiukkastutkijoita ja iltasaduksi kerrottiin suhteellisuusteoriasta.”
Kun muut lapset olivat päiväkodissa, Keski-Rahkonen vietti aikaa tutkimuslaitoksissa. ”Olen aina ollut kiinnostunut ihmisestä ja siinä mielessä olen ehkä enemmän humanisti kuin luonnontieteilijä.”
Lama-aikana töiden saanti muuttui epävarmaksi ja lääkärin koulutus tuntui Keski-Rahkosesta varmalta vaihtoehdolta.
Olin vähän väärässä paikassa lääkiksessä. Olin epämotivoitunut ja opintomenestys ei ollut parasta mahdollista. Lääketieteen suurin rikkaus on kuitenkin se, että koulutus avaa ovet moneen suuntaan.”
Hän löysi psykiatrian ja kansanterveyden, ja ne herättivät kiinnostuksen välittömästi.
”Opiskelujen aikana muutamalla ystävälläni oli tosi vaikeita mielenterveysongelmia, ja niin mielenterveys tuli läheiseksi teemaksi. Hyvä psykiatrian ryhmäopettaja ja amanuenssuuri Lapinlahdessa vaikuttivat myös. Kansanterveystieteessä taas parasta on, että se antaa täysin vapaat kädet. Kaikki kuuluu sen alle.”
Valmistumisen jälkeen Keski-Rahkonen odotti, että pääsisi takaisin töihin Lapinlahteen ja erikoistumaan. ”Kun pääsin psykiatrialle, se tuntui heti omalta ja oikealta jutulta.”
Kuten Helsingissä on tapana, häntäkin kannustettiin tekemään väitöskirja. ”Olin toisaalta itse halunnut olla tutkija. Syömishäiriöt kiinnostivat, joten aloin tehdä niistä tutkimusta.”
Oppaakseen hän sai syömishäiriö- ja lihavuustutkija Aila Rissasen sekä geneettisen epidemiologian professori ja akatemiaprofessori Jaakko Kaprion, jotka ovat omien alojensa pioneereja Suomessa.
”Tutkimus vei minut täysin mennessään. Sain nuhtelut silloiselta psykiatrian professorilta, että ”Anna, sinulta jää erikoistumiskoulutukset ja palvelut kesken”.”
Syömishäiriötutkimuksen kautta Keski-Rahkonen pääsi kiertämään Eurooppaa. Uusien tuttavuuksien kautta hän ajautui New Yorkiin psykiatrisen epidemiologian tutkimusohjelmaan. Väitöskirja valmistui Yhdysvalloissa.
”Samalla opiskelin itseni epidemiologiksi monitieteellisessä ympäristössä Columbian yliopistossa. New York on psykiatrien kaupunki, jossa nykyisiä tautiluokituksiakin on kehitetty. Kun Suomessa seurataan ohjeita, siellä pääsi kuulemaan milloin ja miten luokitukset ovat syntyneet ja mitä ongelmia niissä on. Oppikirjakäsitys psykiatriasta mullistui.”
”Sain Amerikasta hyvätasoisen tieteen tekemisen ja kriittisen ajattelun ainekset.”
Keski-Rahkonen palasi Suomeen tekemään erikoistumisensa loppuun. Välillä hän asui taas ulkomailla. Lapset syntyivät Brasiliassa, ja Italiassa asumisen aikana aukeni uusi mahdollisuus uralla.
”Lääketieteelliseen avattiin urapolkuprofessuurien haut ja kävi onni, kun minut valittiin.”
Perhe asui Italiassa, mutta tuore apulaisprofessori kävi tiuhaan Helsingissä opettamassa. ”Liikkuva elämäntapa jatkui.”
Opettajana Keski-Rahkonen on pidetty. Lääketieteenkandidaattiseura on palkinnut hänet kahdesti: vuoden ryhmäopettajana ja vuoden syväriohjaajana.
”Tykkään opettamisesta. Ajattelen, että siitä se tiede syntyy. Minunkin tutkijaurani alkoi, kun hyvät ihmiset antoivat minulle aikaansa ja kirjoittivat ohjeita keltaisille post-it -lapuille. Ilman lähiohjausta ei tule uusia tieteentekijöitä.”
Kouluttamisessa on suuri etu. Kun itse ei ehdi tehdä kaikkea, yksi tapa saada asioita eteenpäin on jakaa itselle tärkeitä asioita muille.
”Hei katso, täällä on kiinnostava maisema, en ehdi tutustua siihen, mutta tutustu sinä.”
Kahden apulaisprofessorikauden jälkeen Keski-Rahkonen vakinaistettiin, ja näin syntyi Suomen ensimmäinen mielenterveyden professuuri.
”Vakinaistamisessa on hieno puoli, että saa itse valita mille alalle vakinaistuu. Valitsin mielenterveyden, koska ajattelin, että se on kattava teema kaikelle, mitä olen tehnyt.”
Matka professoriksi oli täynnä onnekkaita sattumia ja kohtaamisia. ”Osa tiedeuraa on lahjakkuutta ja kovaa työtä. Osa on sitä, että on oikealla hetkellä oikeassa paikassa. Olen sattumalta kävellyt paikkoihin, joissa hyvät tyypit ovatkin osoittautuneet oman alansa guruiksi.”
Asiaan on varmasti vaikuttanut myös Keski-Rahkosen mutkattomuus ihmisten kanssa. ”Minun on aina ollut helppo tutustua ihmisiin. Se varmaan liittyy kiertävään lapsuuteen.”
Keski-Rahkonen tykkää muutoksesta ja kyllästyy helposti.
”Kun tekee vähän aikaa täyspäiväisesti tutkimusta, kaipaa ihmisiä ja käytännön ongelmia. Kun taas kirjoittaa B-lausuntoja ja tekee diagnostiikkaa hetken, kaipaa tiedon selkeää maailmaa.”
Hän on kuvaillut itseään ikuiseksi opiskelijaksi. ”Tutkijan perusominaisuus on aina kurkottaa jotain uutta päin. Kun jonkin vanhan asian on ottanut haltuun, siitä on kuroutunut uusi kiinnostuksen kohde.”
Syömishäiriöiden tutkiminen johdatti hänet seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan teemoihin. Keski-Rahkonen opiskeli työnsä ohessa seksuaaliterapeutiksi ja on tehnyt töitä terapeuttina.
”Muistin, että lähtiessäni erikoistumaan psykiatriaan olin kiinnostunut ihmisen seksuaalisuudesta. Mutta oliko seksuaalisuudesta puhuttu lääketieteessä sen jälkeen, kun Viagra tuli 90-luvulla markkinoille? Tajusin, että en tiedä seksuaalisuudesta mitään. Siitä tuli innostunut uuden oppimisen tarve.”
Terapiatyö ja käytännön asiat herättivät sisällöllisemmän kiinnostuksen, ja nyt Keski-Rahkonen tekee sukupuolen tutkimuksen maisteriopintoja Helsingin yliopistossa.
“Lääkäreille tekee hyvää myös opetella muiden ihmisten tapaa ajatella maailmaa. Minua se on ainakin kehittänyt paljon.”
Uuden opiskelu tuskin loppuu tähän. Mietinnässä on mahdollisesti psykoterapeuttikoulutus. ”Psykoterapian menetelmien upottaminen olemassa oleviin systeemeihin kiehtoo minua.”
”Olen psykiatrian asiantuntija, mutta on ollut pitkä tie hyväksyä, että olen myös kokemusasiantuntija. Elämän myötä olen oivaltanut, että olen neurokirjolla. Minulla on siis erityisiä ominaisuuksia, jotka ovat hyvin yleisiä tieteentekijöillä.”
Neurokirjoon kuuluu tarkkaavaisuuden, muistin ja oppimisen häiriöitä sekä muun muassa autismikirjo, Tourette ja pakko-oireisuus.
”Olen itse tosi lievässä päässä jatkumoa. Minulla on ADHD-diagnoosi, mutta ei se ole minua kokonaan määrittävä asia.”
Lääkärillä saa olla mielenterveyden haasteita, kunhan potilas ei muutu lääkärin auttajaksi. ”Aika monet näkemistäni lääkäreiden mielenterveyden ongelmista liittyvät työhön ja työn kuormitukseen. Myös siihen, että lääkikseen valitaan suorituskeskeisiä ja perfektionistisia ihmisiä ja ehkä myös neurokirjon ihmisiä. Opiskeluaikoinani nämä olivat asioita, joita piti peitellä.”
Ylipäätään hänelle oli lääkiksessä iskostettu ajatus siitä, että lääkäri ei kerro itsestään tai jaa omia kokemuksiaan.
”Nuori lääkäripolvi on avoimempi mielenterveysasioista. Se on vapauttavaa.”
Potilastyössä lääkärille on hänen mielestään hyötyä, jos on omaa kosketuspintaa sairastamiseen tai kärsimykseen. ”Siitä tulee aito ymmärrys ja empatia.”
Omakohtaisuus on asia, jota voisi hyödyntää Keski-Rahkosen mielestä enemmän myös tutkimuksessa. Monilla muilla tieteen aloilla kokemustieto on todella oleellista.
”Biomedisiinassa havainnoitsijaa yritetään etäännyttää havainnoitavasta kohteesta ja uskotaan objektiiviseen tietoon. Humanistisessa tiedekunnassa opin erilaisen tieteenfilosofisen käsityksen. Ajatellaan, että kokemalla tiettyjä asioita ymmärtää asioita, joita ulkopuolinen havainnoitsija ei voi tajuta.”
Aktivismissa omakohtaisuus on keskiössä. Keski-Rahkosta kiinnostavat suuresti esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sekä mielenterveyden ihmisoikeusliikkeet.
”Niihin linkittyy mielenterveyden sisällä objekteina kohdeltujen ihmisten voimaantuminen. Sitä kutsutaan toipumisorientaatioksi.”
Vaikka lääketieteessä se ei ole tapana, Keski-Rahkosen mukaan monilla tieteen aloilla voi olla samaan aikaan tutkija ja aktivisti.
“Jos kysytään tulevaisuuden unelmista, haluaisin olla aktivisti-mummo.”
”Mielenterveys on me, olemme kaikki siinä osallisena. Kaikki hoidot ja palvelut, niitä ei pitäisi rakentaa niille vaan meille. Psykiatriassa on ollut pitkään ulkoistava perinne, vaikka meillä kaikilla, myös minulla, on omaa kokemusta asiasta.”
Keski-Rahkosen mielestä systeemi määrittelee Suomessa liikaa mikä on mahdollista mielenterveydessä. ”On todella tärkeää, että ihminen saa itse olla osallisena mielenterveyden hoidon, tutkimuksen ja apukeinojen määrittelyssä.”
Hoitomahdollisuuksien pitäisi hänen mielestään tulla lähelle ihmisiä: kouluihin, työpaikoille ja puhelimiin.
”Unelmani on neuvolamainen lähestyminen mielenterveyspalveluihin. Oletuksena olisi, että kaikilla ihmisillä on joskus jokin mielenterveyden haaste.”
”Mielenterveyden ja tieteen tekemisen yhteinen rajapinta on, että tiede on hirveän uuvuttava prosessi, koska siinä ensin tehdään jokin asia, joka toistetaan sitten monta kertaa uudestaan. Tieteeseen sisältyy paljon ankaraa kritiikkiä. Olen ymmärtänyt, että tieteen kilpailullinen ja aina vain parempaan pyrkivä puoli voi olla ihmisille hyvin vihamielinen ja satuttava ympäristö.”
Yhtälö on haastava, kun resurssit ovat rajallisia ja saman ryhmänkin jäsenet joutuvat kilpailemaan keskenään etenemispaikoista ja rahoituksesta.
”Jos päästäisiin kovasta keskinäisestä kilpailusta kestävämpään kulttuuriin, joka kannustaa yhteistyöhön ja toisten tukemiseen, ihmisten voisivat ehkä paremmin.”
Toinen haaste tieteen tekemisessä on epävarmuus ja lyhytjänteisyys. ”Ei niin, että työ koostuu lyhyistä pätkistä, vaan että sen varaan voisi rakentaa uran ja saada ennakoitavuutta elämään.”
Jokainen ei voi olla professori, mutta Keski-Rahkosen mielestä rahoituksen niukkuuden takia tuhlaamme paljon tieteellistä osaamista.
”Kun toimin itsekin valitsijana rahoituselimissä, jokaisella hakukierroksella on ongelma, että loistavia rahoituksen ansaitsevia ihmisiä on enemmän kuin resursseja. Valinnat ovat sattumanvaraisia.”
Tutkimus etääntyy helposti kauas ihmisten arjesta. Keski-Rahkonen sanoo itsekin edustavansa tutkimusta, jossa yritetään ymmärtää sairauksien syitä ja taustoja.
”Meillä on tosi paljon hienoa mielenterveyden perustutkimusta, mutta ihmisen arkeen, elämään ja hoidon käytäntöön liittyvää tutkimusta pitäisi olla enemmän. Sitä kautta olisi varmasti helpompi muuttaa systeemiä.”
Hän puhuu ihailevaan sävyyn Hollannista, jossa on rahoitettu isosti mielenterveyden tutkimusta, koulutusta ja palveluita. ”Siellä on nyt varmaan Euroopan parhaat psykiatrit ja innovatiivista tutkimusta. Psykiatria on kilpailtu ala. Tämä olisi unelma Suomessakin.”
Hollantilaisilta kollegoiltaan Keski-Rahkonen oppi myös tärkeän näkökulman. ”Meillä Suomessa lääkärin työaika kuluu vääriin asioihin. Kun olin psykiatrian polilla töissä, niin potilas tapasi minua tyypillisesti kaksi kertaa vuodessa B-lausunnon uusimisen merkeissä.”
Hollannissa eläkelausunnot ja muut lomakkeet ovat sosiaalityöntekijöiden työtä. ”Tajusin, että me ei olla koskaan mietitty tätä kunnolla.”
Toinen ongelma hänestä Suomessa on diagnoosikeskeisyys.
”Käytämme hirveästi aikaa tarkan diagnoosin tuottamiseen ja sen dokumentoimiseen. Hoito jää toissijaiseksi ja se on usein pois lääkäriltä.”
Keski-Rahkonen on koulutuksensa ja kokemuksensa kautta muutenkin kriittinen.
”Diagnoosit ovat vähän kuin tähtikuvioita, niihin voi uskoa tai olla uskomatta.” Esimerkiksi skitsofrenia ja kaksisuuntainen mielialahäiriö erotellaan toisistaan, vaikka ne ovat geneettisesti päällekkäisiä ilmiöitä.
”Kandina vihasin psykoanalyysiä, jossa uskottiin jokaisen ihmisen yksilölliseen etiologiaan. Nykyään modernit geneetikot uskovat samaan, mutta eri perustein ja empiirisemmältä pohjalta. Ajattelen, että tautiluokitusten diagnoosit ovat hahmotelma jostain, minkä syntyä emme täysin ymmärrä vielä.”
Jos kaikki menee hyvin, koko systeemi uudistuu. ”Koko mielenterveys alana on menossa kohti uutta.”
Anna Keski-Rahkonen on todellinen maailmankiertäjä. Elämänsä aikana hän on asunut ja työskennellyt kolmella mantereella.
”Haluaisin asua vielä ainakin Afrikassa, jos siihen tulee mahdollisuus.”
Toista matkaa hän kulkee tieteen sisällä.
”Lääkärikoulutus oli iso mullistus ajattelussani. Epidemiologina opin toisen, terapeuttina kolmannen ja humanistina neljännen tavan ajatella. Haluaisin pystyä integroimaan lääketieteen käytäntöihin tätä kaikkea muualta oppimaani ja tuomaan sitä perustason työhön.”
Yksi asia on varmaa. Tutkimusmatkan loppu ei ole näköpiirissä.
”Ei sitä vielä tiedä, mitä itsestä on kuoriutumassa esiin.”
Kuka?
Anna Keski-Rahkonen, 47
- Mielenterveyden professori Helsingin yliopistossa
- Psykiatrian ja terveydenhuollon erikoislääkäri, epidemiologi
- Lääkärikouluttaja, seksuaaliterapeutti, seksuaalilääketieteen eurooppalainen erityispätevyys
- Opiskelee sukupuolentutkimuksen maisteriohjelmassa Helsingin yliopistossa
- Kirjoittanut kollegoidensa kanssa yleistajuisia tietokirjoja, joista yksi on ollut tietokirjallisuuden Finlandia–ehdokkaana
- Perheeseen kuuluu puoliso ja kaksi lasta
- Asuu Helsingissä
Teksti ja kuvat: Onni Jaskari
