Omista päätöksistään vastuun kantamisen tulee olla pääsääntö, ei järisyttävä poikkeus.

Lääkärit ovat tottuneita vastuunkantajia. Jokaista reseptiä kirjoittaessa otamme vastuun potilaan kokonaislääkityksestä. Arvioimme, vaatiiko potilaan vatsakipu päivystyslähetteen erikoissairaanhoitoon, ja kannamme vastuun päätöksistämme. Olemme vastuussa potilaan hengestä ja terveydestä.

Ajoittain tuntuu, että järjestelmätasolla vastuunkantaminen ja virheiden myöntäminen ovat kaikonneet organisaatioistamme ja yhteiskunnastamme. Muutoksia ei tarvitse selittää tai perustella suorittavalle portaalle, kun ne leipoo osaksi uuteen sairaalarakennukseen muuttoa, osastojen yhdistämistä tai muuta järjestelmätason muutosta. Voi myös vedota ylemmältä taholta tulleeseen käskyyn – jopa ihan STM:stä asti tulleisiin mystisiin määräyksiin.

Ministeriötasolta tulleisiin määräyksiin vetoamisessa toki piilee riski, sillä joku yli-innokas saattaa jopa selvittää väitteen paikkansapitävyyden.

Lapsille ja nuorille opetetaan suoraselkäisyyttä; jos hölmöilee, tulee omat virheet myöntää ja kantaa vastuu. Miksei tämä aina toimi työelämässä ja aikuisten maailmassa? Jopa valtakunnan korkeimmalla pallilla ministerit, pääministeri etunenässä, syyttelevät koronakriisin hoidossa tehdyistä virheistä ja laiminlyönneistä aveja, kaupunkeja ja kuntia. Nuorten hokema ”En se minä ollut, ja oli siinä muitakin” ottaa muodon ”En minä, vaan nuo muut..”

Virhetilanteissa syyttelyn sijaan on toki hyvä miettiä, mikä virheen mahdollisti. Onko yksikön toimintatavoissa parantamisen varaa, voitaisiinko vastaava virhe jatkossa välttää? Johtavassa asemassa tehdyistä päätöksistä ja virheistä on kuitenkin vaikea syyttää organisaatiorakennetta tai organisaatiokulttuuria – korkeintaan kiireelle voi sysätä osan vastuusta.

Jokunen viikko sitten epäonnisessa armeijan harjoituksessa Helsinki-Vantaan lentoasemalla varusmiehet eksyivät väärään terminaaliin ja käyttivät voimakeinoja pariin vastaan tulleeseen lentomatkustajaan. Tapausta selviteltiin mainostelevision ajankohtaisohjelmassa ja toimittaja kysyi kenraalilta, kuka on tapahtumasta vastuussa. Vastaus oli pysäyttävä.

”Minä olen vastuussa”, totesi kenraali. Koska viimeksi olen kuullut kenenkään ottavan vastaavalla tavalla vastuuta?

Esimiehen kuuluu kantaa vastuu päätöksistään ja niiden seurauksista – ei sinänsä yllätys kenellekään. Esimiehen myös kuuluu puolustaa alaisiaan ylöspäin ja toisaalta ulospäin, vastata potilaiden kanteluihin ja olla esillä mediassa, jos kyseessä on mediaa kiinnostava tapaus. Hyvä johtaja ei kyllä koskaan ala syyttelemään tai haukkumaan alaisiaan julkisesti.

Muutoksia tehtäessä vedotaan usein ylhäältä tulleisiin ohjeisiin, kun taas epämieluisia kehittämisehdotuksia torpattaessa saatetaan väittää, ettei näistä asioista voi päättää meidän portaalla, vaan ne päätetään siellä hallinnon ylemmillä portailla. Yksityissektorilla yksiköiden johtajat väistelevät vastuuta ja vetoavat organisaatiorakenteen pakottavan heidät tekemään ammatinharjoittajien toimintaedellytyksiä heikentäviä päätöksiä, paikallinen toiminnan kehittäminen ei ole mahdollista. Organisaatio näyttäytyy tuottavaa työtä tekevälle työntekijälle tai ammatinharjoittajalle mystisenä himmelinä, jos päätösten ilmoitetaan tulevan aina kaukaisesta konsernihallinnosta. Hahmotus omaan työhön vaikuttamisen mahdollisuuksista hämärtyy, jos ei tiedä, mistä asioista voi sopia oman esimiehen kanssa. Pätevä ja kykenevä esimies toki alkaisi viedä alaiseltaan saamaansa kehitysehdotusta organisaatiossa ylöspäin.

Toisaalta työntekijän vaikuttamisen mahdollisuuksien hämärtäminen saattaa olla tarkoitushakuistakin. Ajatuslogiikka on tuttu jo opiskeluajoilta. Itsellenikin joku luennoitsija opetti vetoamaan organisaation sääntöihin, jos halusi jättää päivystyksessä PKV-lääkkeet uusimatta. ”Valitettavasti meidän säännöissämme sanotaan, että päivystyksessä ei voi uusia näitä reseptejä.” Totuudessa on toki tärkeää pitäytyä, oli sitten kyse reseptien uusimisesta, lähetetekstien kirjoittamisesta tahi pienemmän tai isomman organisaation johtamisesta.

Kaipaisin niin julkisen kuin yksityissektorin terveydenhuollon jättiorganisaatioihin tuottavaa työtä tekeville työntekijöille ja heidän lähijohtajilleen enemmän valtaa päättää oman yksikkönsä asioista.

Tahtoisin nähdä johtamisessa enemmän suoraselkäisyyttä ja vastuunkantoa. Vastuunkantaminen ei saa olla järisyttävä poikkeus. Mitä jos noudatettaisiin ihan niitä samoja sääntöjä, joita lapsille ja nuorille toistelemme?

Pauli Vähämurto
LT, erikoislääkäri