Tätä kirjoittaessa elämme Suomen terveydenhuollon tulikasteen aattoa. Covid19 on saanut meidät ymmällemme ja pelokkaiksi mutta myös päättäväisiksi ja solidaarisiksi. Kriisin vaihemallin (shokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja uudelleensuuntautumisen vaihe) perusteella arvelen itse häilyväni reaktiovaiheen ja käsittelyvaiheen rajamailla.
Epäusko tilanteesta purkautuu mielenkiintoisina unina, eikä tietenkään pelkästään minulla vaan myös
työkavereillani ja perheenjäsenilläni. Juuri tänään perheeni koululainen kertoi nähneensä unta, että elimme ihan tavallista elämää ”ilman kaikkea tätä” tarkoittaen koulujen sulkemista ja eristäytymistä kavereista sekä isovanhemmista. Unessa hän sai viettää aikaa rakkaan toisessa kaupungissa asuvan ystävänsä kanssa.
Lapseni uneksima haave on jotain, joka oli meille itsestään selvää kuukausi sitten.
Kuten itsestään selvää oli moni muukin asia.
Maailmalta kantautuvat uutiset ovat saaneet yleisen mielipiteen kallistumaan julkista terveydenhuoltoa arvostavaksi enemmän kuin koskaan. Hämmennyn lukiessani tarmokkaiden kollegoideni valmistautumisesta koitokseen, joka on meille hyvin suurilta osin vielä tuntematon. Vaikka olenkin tiennyt, mikä valtava voima tarpeen vaatiessa äärimmilleen venyvässä henkilöstössä meidän terveydenhuoltojärjestelmässämme on, se pysäyttää silti. Ja saa uskomaan, että nousemme tästä vielä jaloillemme ja vieläpä monta (katkeransuloista) oppia viisaampina.
Yleislääketieteen erikoistuvien facebook-ryhmän viime aikojen keskusteluissa nousee esiin ylpeys: toisin kuin näkyvästi käyty keskustelu perusterveydenhuollon rahoituspohjan kestämättömästä tilanteesta ja kokeneiden lääkäreiden joukkopaosta olisi voinut antaa ymmärtää, meillä osataan, pystytään ja jaksetaan reagoida kriisitilanteeseen. Paikoin vanhentuneet epidemiasuunnitelmat päivitettiin pikavauhdilla kuntoon. Perustettiin infektio-terveyskeskuksia. Opeteltiin hoitamaan vielä enemmän asioita puhelinvastaanotoilla tai muuten etänä. Innokkaat aktiivit nostivat keskusteluun palvelukotien sekä kotihoidon iäkkäiden asiakkaiden hoitolinjaukset. Ahkerat kollegat alkoivat puurtaa linjausten äärellä pitkää päivää.
Luultavasti moni vauhdilla käyttöön otettu toimintatapa tulee jäämään pysyväksi hyväksi käytännöksi. Ja se on hienoa, sillä haastavaa tulee meillä perusterveydenhuollon toimijoilla olemaan, kun epidemia on pyyhkäissyt ohitsemme. Vaikka kriisi kirkastaa monelle sen, mitä elämässään arvostaa ja mitä pitää tärkeänä, voi se valmiiksi hauraalle olla se viimeinen pisara, joka suistaa elämän raiteiltaan. Ja siksi kannamme huolta potilaistamme jo nyt. Ja siksi jatkamme työtämme perusterveydenhuollon pelastamiseksi.
Koska kriisinkin jälkeen meitä tarvitaan, on meidän tärkeää välittää toisistamme. Lääkäreiden kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että pysähdymme kuulemaan toisiamme ja olemaan läsnä vaikeidenkin tunteidemme äärellä. On myös opittava puhumaan ilman, että pelkäämme paljastavamme haavoittuvuutemme. Lääkäreiden on haettava apua itselleen, kollegalleen tai alaiselleen aivan kuten potilailleen.
Muistakaa siis, että työterveyshuolto ja työnohjaus on myös meitä lääkäreitä varten. Me emme voi olla oma hoitava lääkärimme emmekä oman tiimimme työnohjaaja. Lääkäriliiton luottamuslääkäritoiminta on meitä kaikkia varten.
Tsempataan toisiamme, vaikka vähän väkisin
Isa Teeriaho, LL,
terveyspoliittisen valiokunnan jäsen,
yleislääketieteeseen erikoistuva lääkäri
