Oma kauteni Nuori Lääkäri -lehden tahtipuikoissa päättyy tämän lehden myötä. Menneet kolme vuotta ovat olleet valaiseva ja opettava kokemus. Kolme vuotta sitten ensimmäisessä pääkirjoituksessani ylistin lehtemme aktiivista toimituskuntaa, vakituisia kirjoittajia ja kuvaajia. Nyt neljätoista lehteä myöhemmin voin yhtyä aiempiin sanoihini; ilman aktiivisia kirjoittajia ei olisi lehteäkään.
Järjestötoiminta, edunvalvonta ja vaikuttaminen vaativat onnistuakseen aktiivisia ihmisiä. Vaikka olin toiminut jo ennen päätoimittajuuttani NLY:n valtuuskunnassa, vasta päätoimittajuus ja sen myötä tarkkailijapaikka hallituksessa todella avasivat silmäni. Kliseinen itsestäänselvyys ”vain olemalla aktiivinen voi vaikuttaa” on kirkastunut itselleni yhä selvemmin. Ahkerat ja osaavat ihmiset ympärillä innostavat, saavat muutkin tsemppaamaan ja ylittämään omat rajansa. Yhdistyksen toiminta on laajaa. Monet lääkärin arkea helpottavat uudistukset ovat lähteneet liikkeelle NLY:n aktiivien ideoista. Toisaalta työolosuhteita heikentävät muutokset on ajoittain onnistuttu pysäyttämään jo ennen niiden toteutumista. Sisäinen hykertely ja onnistumisen ilo ovat useimmille riittävät palkinnot menestyksekkäästä vaikuttamistyöstä, mutta kuinka tällaisen onnistumisen saisi vielä viestittyä jäsenistölle?
On ollut ilo seurata läheltä, kuinka NLY:n lanseeraama koulutuspaikkakysely on ottanut paikkansa erikoistumispaikkojen arviointityökaluna. Koulutuspaikkakysely on saanut paljon julkisuutta ja johtanut konkreettisiin muutoksiin – parannuksiin – koulutuspaikkakyselyssä muita huonommin menestyneissä paikoissa. Kyselyssä hyvin pärjänneet paikat ovat nostaneet hienon sijoituksensa rekrytointivaltiksi työpaikkailmoituksiinsa.
Olen päässyt aitiopaikalta seuraamaan terveydenhuollon kentän loputonta muutosprosessia. Aloittaessani pestini toiminnan järkevöittäminen oli paljon esillä, lean sen kärkenä. Viime aikoina enemmän palstatilaa on ottanut vaikuttavuus sekä sen mittaaminen ja aivan viimeisenä hoidon priorisointi.
Lääkärien tulee olla aktiivisia näissä keskusteluissa. Poliitikoilla ei ole meitä parempaa tietämystä tai asiantuntemusta terveydenhuollon kentästä, taloudellisen koulutuksen hankkineista puhumattakaan. Meidän tehtävämme on miettiä, mitkä potilasryhmät kustakin hoidosta oikeasti hyötyvät ja mikä muutos on oikeasti toiminnan järkevöittämistä. Eettisiin keskusteluihin on toki tärkeää ottaa mukaan myös potilaat ja muu yhteiskunta, mutta näitäkin keskusteluita meidän tulee ohjata faktatiedolla, asiantuntijuudellamme.
Asiallisille ja tutkittuun tietoon pohjaaville keskustelijoille on meidänkin ajassamme suuri tarve. Omia ajatuksiaan pääsee reflektoimaan ja jakamaan järjestötoiminnassa. Yhdessä jalostettu ja kunnolla harkittu kannanotto tai ulostulo saa suuremman medianäkyvyyden ja vaikuttaa enemmän, kuin kahvihuoneessa kollegalle avautuminen.
Kiitos, hyvää jatkoa ja näkemiin!
Pauli Vähämurto
