Ystävistäni on tullut lääkäreitä. Joskus se aiheuttaa kuplivan nauruntunteen yllättäen vatsanpintaan. Toisina päivinä kuplat ovat aitoa ahdistuneisuutta ystävien väsymyksen edessä.  

Muistan kun kävelin aurinkoisena syysaamuna Kuopion yliopistokampuksella, vesi välkkyi järvenpinnassa. Toinen opiskeluvuosi oli aluillaan ja pohdin kovasti työn vaatimuksia. Sitä mitä vaatisi olla jotain sellaista, jota kutsuttaisiin nimellä ”huippu”. Pohdin, että vaihtoehtoni ovat olla ”huippu lääkäri ja keskinkertainen ihminen” tai ”hyvä ihminen ja keskinkertainen lääkäri”.  

Nuorten lääkäreiden kokemasta kaltoinkohtelusta on käyty keskustelua YLE:n nostettua asian esiin maaliskuussa. Törky on helposti ja nopeasti tuomittu. Monikaan meistä ei usko kaltoinkohteluun sortuvansa tai sitä hyväksyvänsä. Mutta entä arkisemmat hetket. Minkälaisella kollegiaalisuudella kaadamme nuoren lääkärin päälle töitä siihen pisteeseen, että hän väistämättä murtuu. Itkee tai ärhentelee hoitajille. On tiukka ja ärtynyt potilaita kohtaan. Moni meistä kokee kävelevänsä veitsenterällä. Tähän vaade täydellisestä kirjaamisesta, ripaus kontrollihakuisuutta persoonaan, ja nuoren työuupumus on valmis. Onko todella pidettävä saavutuksena päivän perehdytystä uusiin tehtäviin? Voisiko meilläkin olla oikeus hitaaseen, oikeus turvalliseen? 

Paineistettu on toki kokeneempien kollegojenkin arki. Kuitenkin jo muutama vuosi työelämässä on tuonut helpotusta. En enää nuku päiväunia töiden jälkeen.  

Jäin miettimään. Mikä ensimmäisinä työvuosina muuttuu. Ventiloin kysymystä kurssitovereiden kanssa. Raakaydin oli vahvasti läsnä. Työhön tuo merkityksellisyyttä se, että se yleensä sujuu. Helppoutta, kun on muodostunut joitain hahmoja, tuttuja tauteja ja omia toimintamalleja. Aivoja vapautuu enemmän luovaan työskentelyyn, kun osa työstä sujuu rutiinilla. Jää aikaa myös nauttia. Työssä palkitsee työ itse – potilaan auttaminen. Jonkin vaivan tunnistaminen ja hoitaminen. Toisaalta kanssakulkijuus potilaan kanssa, lohduttaminen ja lievittäminen silloin kun toivoa paranemisesta ei enää ole. 

Jossain toisen ja kolmannen parkkirivin välissä päädyin valitsemaan tavoitteeksi jälkimmäisen polun. Riittävän hyvän ammattitaidon. Ei huippua kuin keskinkertaisuudessa. Tunsin vahvasti, että haluan olla niin potilailleni, perheelleni kuin työtovereilleni lämmin ja arvostava, kohdata tilanteet. Koin kunnianhimoni väistämättä ohjaavan väärälle polulle, stressin aiheuttamaan kompurointiin. Tämä tunne ja valinta oli pelottava ja tunsin pitkään vakavaa huonommuuden tunnetta siitä, että en osaa valita akateemista intohimoa.   

Alan muutos pohdituttaa nuoria. Miten käy lääkärin autonomian soten keskellä. Miten markkinamekanismin yleistyminen vaikuttaa työn aikataulutukseen. Kuka vastaa paloitellun potilastyön kokonaisuudesta? Miten säilyttää oman työn hallinta, kun joutuu kamppailemaan oman etiikan ja ympäristön taloudellisten vaatimusten välillä? 

Nuorilla on aktiivisena kysymys suuntautumisesta. On päätöstenteon paikka. Mihin keskittyä, mitä rajata pois? Lääketieteen laajetessa toivotaan selkeää priorisointia ja toimintamalleja. Laajenemisesta seuraa myös pirstaloitumista, minkä keskellä oman erikoisalan kokonaiskuvan hallitseminen nostettiin tärkeänä esiin. Toiveena on mahdollisuus valita kiinnostava ala, jolla on mahdollisuus lääkäriksi kasvamiseen kollegojen ohjauksen ja tuen piirissä.   

Joskus ennen järvenrantaa sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni tenttitilanteessa. Koin opiskelukyvyn menetyksen, muistihäiriöitä ja univaikeuksia. En voinut luottaa, en uusiin ihmisiin enkä uuteen tietoon. Tosiasioilla ei ollut arvoa. Ystävien sylissä, violetilla karvamatolla lakuja mutustaen opin oppimaan uudestaan. Kun luettiin ääneen, mitä näkyy histologian leikkeessä tai röntgenkuvassa. Tentissä istuin siinä välissä, sulkeuduin pieneen kuplaani. Loppuaikoina arvosanat olivat parempia. 

Sen tunnistaa ystävistä helposti, vieraammista kollegoista viimeistään vähän yrittämällä. Sen kun kollega kiristyy, kumartuu; olemus on kipeä tai kova. Teflonia. Kun sitä ei läpäise työtoveri eikä potilas. Kun stressi on ottanut vallan. 

Opimme varhain tekemään väärin sillä perusteella, että suojelemme toisiamme. Että pinnistämme. Kuvittelemme, ettei ole vaihtoehtoa. Että kestämätön työkuorma ei repeä, kun kerran näin uhraudumme. Todellisuudessa oikein on oikein. Ei ole harmaata aluetta. Ei ole oikein tiputtaa veteen siksi, että joskus pitää uida. Ei ole oikein tulla kipeänä töihin, kun nuoretkin oppivat, että itseään ei tarvitse säästää.  

Työelämä ei toimi koulun opeilla. Asiat eivät selkeästi etene perusteesta arvosanaan. Käytännöt muuttuvat vain, jos me ne muutamme. 

Hyvä ihmisyys on edelleen tavoittelun takana. Määritelmäkin karkaa koko ajan edellä. Joku saattaisi ajatella, että hyvä on ihminen, joka tuntee itsensä. Osaa käyttää työkalujaan.  

En tiedä miten ”huippulääkäriyden” tavoittelu olisi kannatellut. Se ei ollut minun tieni. On kuitenkin ollut onnellista huomata, että järjestöopit, yksinäinen interrail, meneminen sinne sankoon ja siellä rypeminen, ja niiden tuottama oppi itsestä, ovat tuoneet paljon hyvää myös kliiniseen työhön. Toive tasapainosta on muotoutunut pyrkimykseksi asettaa rajoja, varmuudeksi siitä, että omien rajojen tullessa vastaan on järkevää kertoa se ja pyytää tarvittaessa apua. 

Katson peilistä kasvoja, jokunen juonne jo. Kello lienee kaksi. Päivystyksessä on jo pimeää. Ja ruuhkaa. Teemme töitä yhdessä. Mieleni pysyy kevyenä, lempeänä. Pahoittelen odotusaikaa, hymyilen järkyttyneelle töihin tulijalle, nauratan. Hyvä ihmiseni on lämpöinen työkalu, peloistaan ja riittämättömyyden huolista huolimatta. 

Pärjään. Riittävän hyvin. Enkä ole täällä yksin. Kollegiaalisuuden ydin.