Lukion lopulla (aika monta vuotta sitten) piti päättää, mitä haluaa isona tehdä. Minulla oli selvät suunnitelmat ja olin todella varma, että en ainakaan mitään sote-alaan liittyvää tule tekemään. Lähdin siis opiskelemaan erästä luonnontieteellistä alaa varsin vakavissani ja tavoitteena tutkijan ura. Huomasin kuitenkin kaipaavani jotain soveltavampaa ja käytännönläheisempää. Yksi asia johti toiseen ja toinen kolmanteen, joten päädyin ensimmäisen kerran vaihtamaan alaa ja opiskelemaan sairaanhoitajaksi ja ensihoitajaksi AMK:ssa.
Terveydenhuoltoala osoittautui sittenkin olevan juuri sitä, mitä oikeasti haluan isona tehdä! AMK:ssa opetus oli pääosin laadukasta, mutta koin kuitenkin riman olevan paikoitellen kovin matalalla. Heti kun AMK:ssa oli riittävästi opintopisteitä kasassa, koitti aika siirtyä työelämään koulun ohessa.
Hoidon tarvetta arvioidessa ja potilasta hoitaessa ensihoitajan työ on parhaimmillaan hyvin itseohjautuvaa ja sisältää paljon itsenäistä päätöksentekoa. Toimintaa ohjaavat paikalliset ja valtakunnalliset hoito-ohjeet sekä mahdolliset potilaskohtaiset lääkärin konsultaatiot. Silti viime kädessä tyypillisellä tehtävällä ainoa potilaan omin silmin, korvin ja käsin tutkiva ammattilainen on se potilaan luona oleva ensihoitaja. Tästä tosiasiasta syntyi entistä vahvempi halu kehittää omia kliinisiä taitoja sekä ahmia lisää teoriatietoa. Heräsi myös ajatuksia ruohonjuuritason päivystyshoidon kehittämiseksi. Pohdin erilaisia vaihtoehtoja ja kävin omalla, ja joskus myös työnantajien kustannuksella, erilaisissa lisäkoulutuksissa.
Lopulta uskalsin sanoa sen ääneen: olen sittenkin väärällä alalla! Haluan kyllä tehdä käytännön kliinistä työtä, mutta akateeminen puolikin tarvitaan mukaan. Oli siis vielä yli kolmekymppisenä haettava lääkikseen. Ei auttanut kuin ilmoittautua valmennuskurssille ja kerrata lukion fysiikkaa sekä muitakin aineita ankarasti. Pääsykokeesta sain ihan kivat pisteet, mutta en silti tarpeeksi. Piikkinä lihassa oli myös ensikertalaiskiintiö, joka ei tunnu täysin reilulta. En itse ainakaan ensimmäistä korkeakoulupaikkaani hakiessani ja vastaanottaessani arvannut, että vaihtaminen myöhemmin ei ole suositeltavaa.
Monen kevään käyttäminen pänttäämiseen ja silti epävarma sisäänpääsy ei kamalasti houkutellut ajatuksena. Juuri saatuani pääsykokeen tuloksen kuulin ystävältä mahdollisuudesta opiskella lääkäriksi Riiassa. Jäin pariksi kuukaudeksi miettimään olenko minä, päälle kolmekymppisenä, asuntovelallisena, kaupungin palveluksessa vakituisena työntekijänä ja muutenkin suhteellisen keskiluokkaisena henkilönä, valmis luopumaan silloisesta elämästäni, muuttamaan ulkomaille ja ryhtymään taas fuksiksi, joka on aika monesta asiasta ihan pihalla. Kyllä olin!
Aloitin Riiassa keväällä 2017 ja koulu alkaa olla nyt puolivälissä. Työmäärällisesti ehkä jo ylikin, sillä preklinikkaa pidetään koulussamme varsin raskaana. Vaikka preklinikka oli todella puuduttava kokemus, ulkomaille muuttaminen omalla tavallaan hyvin stressaavaa ja melko keskiluokkainen elämä on nyt mennyttä, päivääkään en ole katunut!
Elinikäinen oppiminen ja rohkeasti uusiin tilaisuuksiin tarttuminen ovat asioita, joita voin lämpimästi suositella ihan jokaiselle!
Juuso Tähkäpää (3. vuoden lääketieteen opiskelija, ensihoitaja AMK, sairaanhoitaja AMK)
Suomen Medisiinariliiton ulkomaalaisten jäsenseurojen varaedustaja
