Olen juuri saanut 14 kuukauden työpestin Sodankylän terveyskeskuksessa pakettiin. Muutimme avopuolisoni Lauri Kavajan kanssa Helsingistä Lappiin, sillä opintojen päätyttyä meitä kiehtoi mahdollisuus päästä tutustumaan Lappiin kunnolla ja jättää Helsingin hektisyys hetkeksi. Noin vuotta ennen valmistumistani olimme selvitelleet työmahdollisuuksia Lapin terveyskeskuksissa kahdelle lääkärille ja tarkoituksena oli saada koko terveyskeskuspalvelujakso tehtyä yhdessä paikassa. Alkuun olimme kiinnostuneita Ivalosta, mutta sieltä ei järjestynyt paikkaa kahdelle. Lääkärivälitysfirman kautta Sodankylästä tärppäsi ja solmimme työsuhteen suoraan kunnalle. Olen kotoisin Raumalta, Lauri Helsingistä, ja Helsingistä myös valmistuimme lääkäreiksi. Lappi on minulle tuttu lapsuudesta lähtien, sillä perheelläni on mökki Itä-Lapissa Sevettijärvellä, jossa olen käynyt kouluikäisestä lähtien säännöllisesti joka talvi sekä muutamia kertoja syksyisin. Alettuamme seurustella vein myös Laurin Sevettijärven mökillemme. Hän ei ollut tätä ennen käynyt Oulun pohjoispuolella. Mökki on melko askeettinen, siellä ole sähköä tai juoksevaa vettä. Laurista alkoi mökkireissuilla paljastua vakuuttavia eräpuolia ja yhteinen kiinnostuksemme Lappia kohtaan kasvoi.
Opintojeni viimeisen luennon jälkeisenä päivänä lähdimme 6 viikon matkalle Uuteen-Seelantiin ja Fijille. Palattuamme pakkasimme neljässä päivässä elämämme kasaan Helsingissä ja suuntasimme Lappiin. Uudet vaelluskengät olivat Uudessa-Seelannissa hyvin sisään ajetut 160 vaelluskilometrin jälkeen ja niille tuli Lapissa paljon käyttöä. Minun perheeni ei juurikaan yllättynyt ilmoittaessani, että muutamme pidemmäksi aikaa Lappiin. Olinhan asunut toisella paikkakunnalla jo siitä lähtien kun kirjoitin ylioppilaaksi. Laurin perheelle se taisi kuitenkin olla hienoinen järkytys, hänhän oli aina aiemmin käynyt säännöllisesti viikonloppuisin vanhemmilla syömässä.
Asuimme leirintäalueella kunnan lääkäreille varatussa pienessä paritalossa. Meillä ei ollut mahdollisuutta käydä vuokra-asuntonäytöissä, joten päätimme vain ottaa tarjotun asunnon. Ei se sentään ollut mikään kelohirsimökki vaan 90-luvun paritalon puolikas. Vuokrataso Sodankylässä on yllättävän korkea, sillä alueella on kaivoksia, joiden työntekijät ovat asuttaneet vapaiden markkinoiden vuokra-asunnot.
Muutto Helsingistä Sodankylään tarkoitti auton vaihtoa maasturiin ja kahden moottorikelkan kantavan peräkärryn hankkimista. Peräkärry osoittautuikin erinomaiseksi hankinnaksi. Tavarat sijoitettiin vanhemmille ja sisaruksille, vaikka paljon otettiin mukaankin. Asunto oli valmiiksi kalustettu, mutta tuntui kohtuulliselta ottaa muun muassa oma sänky mukaan, olihan kyse kuitenkin yli vuoden yöunista. Hiemanhan se kiertolaiselämältä on tuntunut, kun omaisuus on ollut ripoteltuna parhaimmillaan viiteenkin paikkaan eri puolille Suomea.
Sodankylässä on kuusi lääkärin virkaa hallinnollisen lääkärin lisäksi. Tällä hetkellä vakituisina viroissa on neljä lääkäriä ja johtava lääkäri. Lääkäreiden keski-ikä pyörii 30 vuoden paikkeilla. Koska virkalääkäritkin ovat hiljattain valmistuneita, niin pitkälti kaikki ovat vuoden mittaan olleet tekemässä sairaalapalvelujaan ja sijaisina on ollut useampia määräaikaisia eri pituisissa pesteissä. Kun aloitimme työt, meitä oli määräaikaisena me kaksi ja kurssikaverini
Helsingistä, yksi kandi sekä yksi virkalääkäri osastonlääkärinä ja hän hoiti myös johtavan lääkärin virkaa väliaikaisesti. Hoitojono oli 3 kuukautta. Hiihtokauden alku houkutteli Sodankylään muutaman lääkärin lisää, muutama virkalääkäri palasi lomiltaan ja kesällä avuksi tuli kandeja. Näin työmäärä tuli kohtuullisemmaksi ja loppuvuosi menikin jo paremmalla miehityksellä. Tänä keväänä meitä oli parhaimmillaan hetkellisesti jopa yhdeksän lääkäriä eli enemmän kuin varsinaisia virkoja.
Sodankylässä pääsimme heti hyvin itsenäiseen asemaan työssämme. Aluksi huoletti, ettei senioritukea juurikaan olisi, olinhan vasta valmistunut ja päivääkään en ollut terveyskeskuksessa päivätyötä tehnyt, ainoastaan päivystänyt. Kerran jos toisen tuli mietittyä että olikohan pienen paikkakunnan terveyskeskuksen pyörittäminen sittenkään hyvä idea. Oppimisen ja kehittymisen kannalta valinta oli kuitenkin todella hyvä. Rovaniemen keskussairaala on 120km päässä ja ambulansseja on käytössä kaksi, hoitotason ja perustason yksikkö. Kapasiteetin rajoitteiden puitteissa tuli miettiä tarkkaan, ketä lähettää terveyskeskuksesta keskussairaalaan. Tuli arvioida voiko potilasta seurata terveyskeskuksen vuodeosastolla, voiko siirtoa sairaalaan lykätä esimerkiksi seuraavaan aamuun ja voiko potilas siirtyä Rovaniemelle lähiomaisten kyydillä tai taksilla. Sodankylässä on tapana, että terveyskeskuksen elvytystilanteissa hälytetään paikalle ambulanssi avuksi, sillä ambulanssien ensihoitajat ovat kuitenkin kokeneimpia elvytystilanteissa. Jo tämän toimintamallin vuoksi ambulanssi on hyvä pitää terveyskeskuksen lähettyvillä. Muistelen alkuvaiheessa olleen puhetta siitä, että elvytyksiä on varsin harvoin, ehkä yksi vuodessa. Yllättäen työsuhteemme aikana elvytyksiä jo pelkästään päivystyksessä oli kolmen kuukauden sisällä kolme. Oli hienoa huomata miten hyvin osasimme toimia yllättävässä tilanteessa oikein ja yhdessä.
Vaikka varsinaista senioria ei ollut, löytyi meille Sodankylässä kuitenkin hyvää konsultaatiotukea. Kerran kuussa Sodankylässä käy YEK-lääkäreille tutor-lääkärinä geriatrian ja yleislääketieteen erikoislääkäri, jolloin käytämme päivän omien potilaiden läpikäyntiin ja ylipäätään konsultointiin. Kerran pari kuussa käy hiljattain erikoislääkäriksi valmistunut kardiologi pitämässä polia ja tekemässä sydän echot. Erittäin matalalla kynnyksellä saimme konsultoida häntä suoraan kardiologisista asioista, soittamalla tai toisinaan jopa Whatsapp-viestillä. Kirurgissa ja etenkin käsikirurgisissa asioissa päätöksentekotukea saimme oululaiselta käsikirurgilta, joka kävi kesän ajan tekemässä meillä tk-palvelunsa loppuun. Usein röntgenkuvatkin lähtivät hänelle Whatsapp-viestinä. Kummankin konsultaatioista oli apua niin päivystyksessä kuin vastaanoton yhteydessä. Sodankylässä Whatsapp on toiminut näppärästi epävirallisena lääkäreiden matalan kynnyksen konsultaatiopaikkana. Vastuu ei siirry Whatsappin välityksellä, mutta siinä saa helposti ja nopeasti tukea päätöksentekoon.
Joka aamu Sodankylän terveyskeskuksessa on 30 minuutin lääkäri-meeting, jossa muun muassa pidimme aivoriihiä hankalista tapauksista. Kyllä sitä tietoa ja osaamista löytyy vaikka mihin vaikeisiinkin asioihin, ainakin kun yhdessä mietitään. Oli huvittavaa huomata kuinka työpestini lopussa minä olinkin se lääkäri, joka oli ollut talossa yhtäjaksoisesti pisimpään ja jolta uudet lääkäritulokkaat kysyivät neuvoa. Vastahan minä olin ollut se, joka kyseli muilta käytännön asioista.
Viikonloppuisin yksi lääkäreistä hoitaa päivystyksen Sodankylässä perjantaista sunnuntaihin. Päivystys on auki klo 8-21, käytännössä toki kaikki ennen klo 21 sisäänkirjatut potilaat hoidetaan, ja työaika saattaa vähän venyäkin. Päivystimme kumpikin suunnilleen joka toinen kuukausi yhden viikonlopun ja joka toinen kuukausi vain toisella meistä oli viikonloppupäivystys. Pyrimme sijoittamaan päivystyksiä erityisesti hyttyskaudelle, kelirikko- ja kaamosaikaan ja siten vapauttamaan laskukautta ja ruskan aikaa viikonloppureissuille. Aina vapaina viikonloppuina lähdimme lähialueille reissuun.
Sodankylä oli maantieteelliseltä sijainniltaan loistava tukikohta. Talvikautena käytiin lähistön laskettelukeskuksissa laskettelemassa ja hiihtämässä; Pyhä-Luostolla, Levillä ja Ylläksellä. Moottorikelkalla valloitimme lähituntureita kuten Oratunturin ja Kaarestunturin. Pyhä-Luoston moottorikelkkareitit tulivat myös tutuiksi. Työkaverini kanssa kävimme myös kelkoilla Sodankylästä Kumputunturissa ja Levillä. Lumikengillä kiipesin Pallaksen Taivaskerolle. Päivävaelluksia teimme Sodankylän lähituntureilla, Savukoskella Kivitunturiin, Kittilässä Levillä ja Aakenustuntureilla ja Pyhä-Luoston kansallispuiston kolusimme oikeastaan läpikotaisin. Useamman päivän vaellusreissuja teimme muutamia, juhannuksena Hetta-Pallas ja ruska-aikaan Utsjoen Kevon kanjonireitti. Kesällä pyöräilimme Ylläs-Levi-välin maastopyöräreitin. Sevettijärven mök
illä kävimme viitisen kertaa vuoden aikana, niin kelkkailemassa ja hiihtämässä kuin vaeltamassakin. Ystävämme seurasivat reissujamme sosiaalisen median kautta. Koko vuoden aikana kävimme vain viisi kertaa Helsingissä; vuosijuhlissa, publiikissa, kesäloman aikana, yksissä häissä ja toki jouluna. Raumalla kävin kahdesti, kesälomalla ja jouluna.
Aluksi ajattelin, että pohjoisen potilaat olisivat kenties leppoisampia ja helpommin käsiteltäviä kuin pääkaupunkiseudulla. Arki kuitenkin osoitti, että potilaat ovat aikalailla samanmoisia kaikkialla. Poikkeuksena ehkä tosin se, että Sodankylästä löytyy näitä uskomattoman hyväkuntoisia yhdeksänkymppisiä, jotka hiihtävät talvessa tuhat kilometriä eivätkä näytä päivääkään yli seitsemänkymppisiltä. He tulevat vastaanotolle esimerkiksi olkapääkivun takia ja anamneesissa selviää, että he ovat huoltaneet suksia niin ahkerasti, että ovat hankkineet itselleen supraspinatus-tendiitin.
Henkilökunta oli se, missä oli suurin ero aiempiin työpaikkoihin verrattuna. Sodankylän terveyskeskuksessa on hoitajien muodostama voimanaisten ydinjengi, joka saa terveyskeskuksen pyörimään. Sellaisia äitihahmoja, että tuntui kuin olisi tullut kotiin. Vastaanotto oli lämmin ja kaikki olivat hyvin avuliaita ja sydämellisiä. Myös vapaa-aikaa vietimme hoitajien kanssa, järjestimme illanviettoja ja yhteisiä tapahtumia. Yhden hoitajan matkassa pääsimme poroerotuksiin ja vasanmerkintöihin. Ei ollut mitään lääkäreiden klikkiä vaan hyvä yhteishenki koko hoitohenkilökunnan keskuudessa.
Eniten tulenkin Sodankylästä kaipaamaan mukavaa henkilökuntaa. Henkilökunta on tottunut lääkäreiden vaihtuvuuteen eikä lyhyitä pestejä tekeviin suhtauduta nyreästi. Meidän aluksi 10 kuukaudeksi sovittu työsopimus herätti iloista hämmästystä henkilökunnassa. Luonnollisesti lähtijöitä haikaillaan, mutta katse käännetään pian uusiin tulokkaisiin, jotka otetaan lämpimästi vastaan. Vahva hoitajien porukka pitää työyhteisön kasassa vaikka lääkärit vaihtuvat tiuhaankin.
Sodankylässä olemme päässeet nauttimaan lähiruuasta. Yhdeltä hoitajalta ostimme poronlihat. Toisen hoitajan kautta hommasimme marjat. Paikallinen kalastaja taas toimitti meille kalat pakasteina ajanvaraukseen. Lapin upeiden maisemien ja tuntureilla vallitsevan hiljaisuuden lisäksi pääsimme todistamaan räkkää eli hyttysten valtavaa määrää. Kylällä ei juurikaan ole itikoita, mutta kesällä metsässä niitä on aivan uskomaton määrä. Juhannuksen Hetta-Pallas -vaelluksella hyttysten ympäröimänä oleminen oli jo tragikoomista. Metsässä hyttysiä oli niin paljon, että niitä meni sieraimiin ja korviin. Tuntui, että psyyke saattaa hajota ihan millä hetkellä hyvänsä. Paljaalla tunturialueella sai hetken rauhaa ja pystyi taas hengittämään suu auki. Syksyllä ilmojen viilennettyä vaeltamisesta tuli huomattavasti miellyttävämpää. Pohjois-Norjassa kävimme vain kerran, sinne olisi kyllä pitänyt suunnitella retkiä useammin, samoin Kilpisjärvi ja Halti jäivät tällä erää kokematta.
Vaikka olisin ollut sinkku opintojen päättyessä, olisin silti saattanut hyvinkin lähteä Lappiin töihin. Olihan Helsinkikin minulle täysin vieras paikka muuttaessani sinne opintojen alkaessa. Minulle on aina ollut luontevaa ottaa ja lähteä ja sopeutua uuteen paikkaan. Onneksi elämäntilanne viime vuonna oli optimaalinen meidän lähteä yhdessä kauas kotiseuduilta, eikä tarvinnut murehtia etäsuhteesta.
Seuraavaksi suuntaamme Lappeenrantaan, jossa Lauri aloitti jo tammikuussa kirurgian rungon. Itse jään seuraavaksi äitiyslomalle. Sen jälkeen mietin kirurgian runkoa itsekin. Mahdollisesti ensin teen jonkin aikaa osa-aikaisena töitä yleislääketieteen puitteissa, enkä ehkä heti hyppää erikoistumisputkeen. Tuntuu, että elämä on sattumusten summa. Lappeenrantakin tuli suunnitelmiin ihan sattumalta. Kumpikaan meistä ei ollut edes aiemmin käynyt Lappeenrannassa, mutta yhdessä mennään jälleen. Hyvä siitä tulee.
Eeva Tammelin, LL