Olin viime kesänä ensimmäistä kertaa lääkärin sijaisena. Nelosen kandi voi olla alkuun lievästi sanottuna kujalla kaikesta. Toisina päivinä ajatus omasta osaamisesta oli parempi, kun taas toisina seniorille tarkoitettujen kysymyksien lista oli vähintäänkin loputon. Kesä vaati hyviä vuorovaikutustaitoja, yllättävän paljon myyntitaitoja ja ajoittain myös näyttelijän taitoja. Välillä toki testattiin myös medisiinistä osaamista.
Eräänä aamuna kenkiä kotona jalkaan vetäessäni huomasin, että toisessa sukassa oli reikä. Ei mikään suuren suuri, mutta selkeästi ukkovarpaan sivussa näkyvä. Töihin pyöräillessäni mietin, onko sopivaa, jos lääkärillä on jalassa rikkinäiset sukat? Tästä ei koulussa puhuttu. Mitähän kollegat ja hoitajat ajattelevat? Puhumattakaan jos potilaat tai heidän omaisensa huomaavat? Uskotaanko hoito-ohjeita ja -suosituksia, jos ei näytä tarpeeksi asialliselta? Lääkäri, jolla on rikkinäiset sukat – ei kai sellaista olekaan! Voisiko semmoinen olla mitenkään päin pätevä?
Kun itsevarmuutta omaan tekemiseen ei ole ehtinyt kokemuksen kautta kertyä, helposti takertuu kaikkeen muuhun, minkä ajattelee herättävän muissa luottamusta. Rauhallinen puhe, silmiin katsominen, suoraselkäinen olemus. Kun on vaaleahiuksinen nainen, jonka posket ovat vielä 27-vuotiaana yhtä pyöreät kuin kymmenen vuotta sitten, peiliin katsoessa on joskus hankala ajatella, että olisi potilaiden silmissä kovinkaan vakuuttava – vaikka kuinka päällä olisi valkoinen takki. Auttaisiko huoliteltu meikki tai kampaajan taiat? Jos olisin mies, kasvattaisin ehdottomasti klinikkaparran!
Mikään yllämainituista ei tekisi minusta yhtään sen pätevämpää kandidaattia, kokemusta kun ei tule kuin tekemällä. Ulkoiset seikat ei vaikuta pään sisältöön eikä erilaisilla kikoilla korvata puuttuvaa tietoa, vaikka itsevarmuuteen ne voivat toki positiivisesti vaikuttaa. Välillä on vaikeaa olla itsevarmasti uraa aloitteleva kandi, kenen pitäisi osata olla potilaille auktoriteetti, mutta kenellä on vielä velvollisuus kysyä ja lupa olla hieman pihalla. Taitoa on osata tunnistaa tilanteet, joissa omat taidot eivät vielä riitä. Se vasta kysyykin selkärankaa.
Tasapainoilu jossakin potilaiden, lääkäreiden, hoitajien ja muun henkilökunnan välimaastossa ei ole alussa kandille helpoin rasti. Hyvin nopeasti selvisikin, ettei hyviä vuorovaikutustaitoja korvaa mikään ja niillä jos jollakin saa paljon anteeksi – myös sitä toistaiseksi omaksumatonta tietoa. Näitä taitoja on vallitsevana etäilyaikana valitettavasti tullut harjoiteltua aikaisempaa vähemmän, kun esimerkiksi esitelmän voi pitää kotisohvalta käsin pyjama päällä samalla koiraa silitellen. Ei siis mikään ihme, jos sukkavalikoimakin on jäänyt uusimatta. Onnekseni Birkenstockit peittivät reiän sukassani ja tuostakin työpäivästä selvittiin kunnialla!
Milla-Riina Gronoff, LK
Medisiinariliiton paikallisedustaja Kuopiosta
