Lääkärimaailman sankarikulttuuri voi estää virheistä oppimisen, sanoo sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa. Hänen tapauksessaan rutiinitoimenpiteessä kaikki meni pieleen. Kauheudesta tuli lopulta valtava oppimiskokemus.
“Minulla todettiin hyvänlaatuinen sylkirauhaskasvain vuonna 2000. Sen poistamisen piti olla rutiinitoimenpide. Kun lääkäri mainitsi toimenpiteeseen sisältyvän riskin hermovauriosta, kysyin, mitä tehdään riskin toteutuessa.
En ikinä unohda lääkärin vastausta: ‘Meillä ei tapahdu sellaista.’
Ajattelin, että tämä ihminen ei tiedä mistä puhuu, eikä ymmärrä, mitä riski-sana tarkoittaa. Ei voi olla varautunut sellaiseen, mitä luulee mahdottomaksi.
Kun heräsin leikkauksesta, kasvojeni toinen puoli oli kokonaan halvaantunut. Silmä ei mennyt kiinni ja suupieli roikkui. Hermotoiminnaksi mitattiin myöhemmin nolla. Riski oli toteutunut, ja selväksi tuli, että sen varalle ei todellakaan ollut suunnitelmaa.”
“Isot miehet itku silmässä”
“Tutkin nykyään hyvän yhteistoiminnan käsitteellisiä ehtoja. Siihen kuuluvat muun muassa ne tekijät, jotka estävät hyvän toteutumista auttamisammateissa. Omat kokemukseni terveydenhuollossa ovat olleet tässä keskeinen motivaatio.
Kuinka samassa terveydenhuollossa voidaan toimia tavalla, joka altistaa virheille ja estää niiden käsittelyä, mutta myös tavalla, joka hyödyntää kaikkea, virheet mukaan lukien, oman kehittymisensä aineksina?
Omassa tapauksessani koin, että kaikki meni pieleen myös leikkauksen jälkihoidossa: Minut lähetettiin kotiin ja tapahtunut yritettiin lakaista maton alle. Organisaatiossa alkoi suoranainen peittely, salailu ja valehtelu. Olin heille koko ajan vihollinen, vaikka en missään vaiheessa syyttänyt ketään.
Lääkärini ei kertonut ylilääkärille virheestään moneen viikkoon. Sittenkään ylilääkäri ei myöntänyt virhettä minulle, mutta kollegalle kylläkin. Sairaalan johtaja ei halunnut tavata minua. Kun lopulta pääsin hänen luokseen, hän ilmoitti, että minun on esitettävä asiani 15 minuutissa, koska ‘se on yhdelle potilaalle varattu aika’.
Kun yritin selittää tapahtunutta ja kyselin sairaalan vastuusta, johtaja sanoi minulle: ‘Täällä ne ovat isot miehet istuneet itku silmässä huoneessani. Kyllä lääkärit ovat jo kärsineet tarpeeksi.’ Ihan kuin olisi ollut kysymys rankaisemisesta!“
“Ethän hylkää minua”
“Tämä hoitovirhe ja siitä seuraava vammautuminen oli todella kamala kokemus. Se oli elämäni hirvein aika. Kuitenkin tapahtumia ohjasi valtava haluni selviytyä ja samalla ottaa kaikesta opiksi. Minusta oli käsittämätöntä, miten hyvää tarkoittava hoito-organisaatio alkoi toimia näin: minut jätettiin yksin, kohdeltiin tylysti ja papereihin kirjattiin kaunisteltuja ja totuudenvastaisia asioita.
Virheen tehnyt lääkärini romahti täysin. Hän alkoi puhua minulle omasta yksinäisyydestään ja avioerostaan. ‘Ethän hylkää minua’, hän sopersi minulle puhelimessa. Hän ei ollut varautunut virheen mahdollisuuteen ja nyt sen sattuessa menetti ammatillisuutensa kokonaan.
Muutkin lääkärit, joiden kanssa tilannettani ratkottiin, alkoivat jostain syystä avautua vuosikausia sitten sattuneista virheistä, joista selvästi ei ollut puhuttu kenellekään. Kysyinkin ylilääkäriltä, eikö heillä ollut lainkaan tarjolla työnohjausta. Sellaiseen ei ole tarvetta, hän vastasi. Hänelle ainut asiantuntemuksen lähde oli oma lääketieteellinen professio.
Tällaista suhtautumistapa kauhistutti minua. Jokaisen organisaation on varauduttava virheisiin ja kriiseihin, ja siinä on käytettävä kaikkea inhimillistä osaamista. Erityisen tärkeää virheistä oppimisen kulttuuri on ammateissa, joiden perustehtävä on auttaminen. Päätin perehtyä asiaan.”
Pahuuden myytti ja syntipukit
“Ammatillisen kiinnostuksen suuntaaminen hoitovirheisiin oli minulle tapa voimaantua näistä kammottavista kokemuksistani. Kysyin: Mitkä ovat ne sosiaaliset voimat, jotka johtavat siihen, että hyvää tarkoittavat ihmiset päätyvät toimintaan, joka on suorastaan pahaa ja vahingollista?
Perehdyin asiaan liittyviin sosiaalipsykologisiin tutkimuksiin, esimerkiksi Stanfordin vankilakokeesta tunnetun Philip Zimbardon teoriaan Lucifer-efektistä.
Eräs selitys tällaiselle romahdukselle, joka tapahtui omalle lääkärilleni ja hänen toimintayksikölleen, on defenssien ansa: Kun virheitä ei pystytä hyväksymään ja käsittelemään, koko organisaatio keskittyy torjumaan niitä. Tällöin se ei tietenkään enää hoida perustehtäväänsä; sen kaikki energia kuluu oman virheen potemiseen.
Kaikessa toiminnassa, jonka tavoitteena on hyvän edistäminen, on erityisvaara, että ammattikunta ryhtyy suojelemaan omaa professiotaan. Kollegiaalisesti varjellaan omaa arvovaltaa. Kun missiona on hyvän tekeminen, ja tapahtuukin virhe tai vahinko, joka perustehtävän vastainen ja siis paha, kiusaus kieltää tapahtunut on todella suuri. Pahaa ei voida hyväksyä omaan hyvään organisaatioon.
Sellaisessa ympäristössä ei voi tunnustaa virhettään. Tällainen onnistumisen pakko tekee ihmiset hirvittävän yksinäisiksi. Erityisesti kirurgeilla on tunnistettu tällaista sankarikulttuuria. Tällöin defenssit voivat olla niin voimakkaita, että virheet johtavat vain vastakkainasetteluun ja vihollisajatteluun.
Organisaation me-henki voi olla sen voimavara. Mutta kriisiin joutuvalle toimijalle syntipukin etsintä voi olla helpoin ratkaisu. Silloin voi käydä niin, että pahuus ulkoistetaan potilaaseen. Potilas on hankala jos hän perää oikeuksiaan, hän on vainoharhainen jos hän epäilee organisaatiota, hän ei ymmärrä koska on ulkopuolinen.”
Haavoittumattomuus on harha
“Pitää voida hyväksyä, että erehtyminen ja virheet kuuluvat lääkärin työhön, kuten ne kuuluvat vääjäämättä jokaiseen inhimilliseen instituutioon. Tietämättömyys ja epävarmuus eivät ole häpeäksi vaan se, että ei kysy neuvoa tai pyydä apua. Haavoittumattomuus on harha.
Vanhastaan terveydenhoidossa on ajateltu, että virheen tekee yksilö, ja että virheistä ei oikeastaan voi oppia. Nykyään on huomattu, että yksiköiden käytänteillä ja rutiineilla on valtava merkitys: ne joko ehkäisevät tai edistävät vahinkoja.
Tällaisen turvallisuuskulttuurin ylläpitäminen on erittäin tärkeää. Läheltä piti -tilanteessa ei saa vain huokaista helpotuksesta, vaan on ryhdyttävä analysoimaan tarkemmin virheen mekanismeja. Esimerkiksi lentoliikenteen alalla on jo kymmeniä vuosia analysoitu pienimmätkin sattumukset, jotta niistä voitaisiin ottaa opiksi.
Yksikön toiminnan laatu ei paljastu sen onnistumisista vaan epäonnistumisista: Onnistuminen kertoo, mitä jo osataan. Epäonnistuminen kertoo, mitä ei vielä osata. Jos tämä peitetään, salataan ja kätketään, torjutaan mahdollisuus oppia.”
Ketään ei saa jättää yksin
“Potilas on aina henkilö, jolla on ihan kokonainen oma elämä. Hänen osansa ei ole vain hoitomyönteisyys tai -myöntyvyys. Potilaalle on virheen tapahduttuakin puhuttava totta.
Tässä ei ole kysymys siitä, että mikään ei saisi mennä väärin. Voi tapahtua hirvittäviäkin virheitä ja erehdyksiä. Käsittääkseni suurin osa potilaista tunnustaa tämän. Se juttu on, että sitten ei valehdella! On heti otettava lähtökohdaksi tapahtuneen tunnustaminen ja katsottava, miten päästään eteenpäin.
Voi käydä niin, että virheen tehnyt lääkäri tai hoitaja joutuu itse kriisiin virheensä seurauksena, eikä pysty enää toimimaan. Silloin muiden on tultava avuksi. Yksikön pitää pystyä hoitamaan tehtävänsä. Ammattihenkilöitäkään ei saa jättää virheinensä yksin, vaan heillekin on varattava apua ja tukea.
Itse sain lopulta hyvää hoitoa, mutta en siitä yksiköstä, jonka piti sitä antaa. Olin etuoikeutettu, sillä pystyin hakeutumaan muualle, esimerkiksi työterveyteen. Kohteluni parani, kun aloin kirjauttaa papereihin virkanimikkeeni. Sain lopulta korvauksia ja kuntouduin.
Vuosia myöhemmin näin lehdessä lääkärini kuolinilmoituksen. Eläkeikään olisi ollut vielä pitkä aika jäljellä. Jäin miettimään, selvisikö lääkärini ikinä tapahtuneesta. Pystyikö hän jättämään epäonnistumisensa taakseen? Saiko hän kokea, että oli kaikesta huolimatta hyvä lääkäri?
Lääkärin ammatti on hieno, ja sen ihanteet ovat korkealla. Lääkärin ei kuitenkaan tarvitse olla yli-ihminen, vaan oma inhimillisyys on kohdattava nöyrästi mutta positiivisin mielin.”
Jaana Hallamaa, sosiaalietiikan professori, teologian tohtori
Kirjoittaja on bioetiikan asiantuntija ja sosiaali- ja terveysalan eettisen neuvottelukunnan (ETENE) puheenjohtaja.