Osalla menee siitä pää heti sekaisin, osa kestää paremmin. Haitat tulevat esiin jo yleensä yhden kokeilun jälkeen: seuraavana päivänä ei nukuta, vaikka et olisi nukkunut silmäystäkään, sydän tykyttää, hikoiluttaa. Päivästä ei tule mitään, omien lasten tai puolison äänet ärsyttävät, riitaannut helposti, urheilemisesta ei kannata puhuakaan. Toiset jäävät siihen koukkuun, osa ei haluaisi enää lisää, mutta useimpien on pakko. Lopulta alkaa mennä muisti, ihmissuhteet ja parisuhde. Elämässä ei ole muuta kuin – valvominen. Ja miksi valvomme? Koska päivystämme.

Valvomisen haitat tunnetaan

 

Olen alavalinnallani petaamassa itselleni raskasta päivystystä seuraavaksi kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Aloittaessani erikoistumisen anestesiologialla, joka toisen seniorin kommentti kosketti jollakin tapaa valvomista ja päivystämistä. Sellaisetkin ihmiset, jotka viihtyvät päivystämässä ja kestävät valvomista, tunnustivat, että muu elämä kärsii; monta vaipanvaihtoa, lasten nukkumaanmenoa ja omaa harrastusta on jäänyt väliin ja puolison vastuulle. Samoin aika monta riitaa olisi ehkä jäänyt tulematta ilman valvomista, väsymystä ja pitkiä poissaoloja kotoa. Toiset puolestaan unelmoivat terveyskeskuslääkärin työstä, kun olisi virka-aikatyö. Joidenkin mielestä valvominen on jopa henkilökohtainen helvetti. On myös surullisen tunnettua, että itsemurhatilastoissa anestesialääkärit ovat kyseenalaisessa johtoasemassa, mikä ei voi olla liittymättä valvomiseen ja raskaaseen päivystystaakkaan. Haluanko olla tässä mukana? Suosittelisitko tällaista elämää kenellekään, kenet tunnet? Tai kenellekään, ketä hoidat?

 

Jos jo nyt, vasta vuoden erikoistumisen jälkeen väsyttää, en voi olla miettimättä, mikä mahtaa olla lopputulos. Kysyin THL:n tutkimusprofessori Timo Partoselta, mitä valvominen meille tekee. Partonen tutkii työkseen ihmisen unta, unirytmiä ja sisäistä kelloa. Lisäksi hänen tutkimusaiheisiinsa kuuluvat valon vaikutus, kaamosmasennus sekä mielenterveysongelmat laajemminkin. Valvomisen terveyshaitat ovat siis Partoselle tuttuja – niin kuin kyllä kaikille, myös maallikoille. Vai miltä kuulostaa:

 

”Selkeä univaje ja pitkä valvominen heikentävät tarkkaavaisuutta ja keskittymiskykyä, hidastavat reaktionopeutta ja työmuistia, aiheuttavat uneliaisuutta ja torkahtelua sekä altistavat virheille ja tapaturmille. Nämä haitat näkyvät selvästi jo yhden kokonaan valvotun vuorokauden jälkeen”, sanoo Partonen. Myös pidemmän aikavälin haitat kuulostavat tutuilta: ”Jatkuessaan univaje johtaa painonnousuun, nostaa verenpainetta ja heikentää sokerinsietoa, myös immuunipuolustus saattaa heikentyä”, jatkaa Partonen. Tähän riittää jo jokaöinen 1-3 tunnin univaje. Myös hormonitoiminta, joka on osin sidottu vuorokausirytmiin ja uneen, muuttuu: esimerkiksi kasvuhormonin eritys vähenee selvästi ja melatoniinin eritys estyy, kun valvomme valoisassa. Näiden kahden lisäksi on muitakin yön ja unen aikana erittyviä hormoneja, mutta niiden muutoksista valvomiseen liittyen ei vielä tiedetä. Mutta jo tiedossa olevan valossa, eikö ole kummallista, että esimerkiksi autolla ajamista ei suositella väsyneenä, mutta me saamme hoitaa ihmisiä? Ja kaiken lisäksi hoitaessamme muita valvomme itsemme sairaaksi, tietoisesti.

 

Meneekö ihminen rikki valvomisesta?

 

Valvominen kuluttaa meitä usein salakavalasti. Mutta onko valvominen sittenkään varsinainen ongelmamme? Jos valvomisen saa kuitattua pois korvausunella, itse valvomisesta ei ole Partosen mukaan terveydelle niin suurta haittaa, mutta siitä yleensä seuraa toinen suurempi ongelma: rytmin häiriintyminen.

 

”Epäsäännöllinen unirytmi on selkeä stressitila ja rasittaa elimistöä”, sanoo Partonen. Päivystysmäärät eri aloilla vaihtelevat kolmesta jopa kuuteen kertaan kuukaudessa. Teoreettisesti ehkä siis ehtisimme nukkumaan korvausunet, ainakin jos päivystystä olisi vain kerran viikossa. Toisaalta aamulla ja päivällä nukuttu korvausuni ei virkistä samalla tavalla kuin yöllä nukuttu eikä ihminen pääse yhtä syvään uneen. Ongelmaa lisää vielä se, että emme useinkaan malta tai pysty nukkumaan kunnon korvausunia, sillä on parisuhde, perhe, harrastuksia, järjestötoimintaa ja kaikkea muuta, mihin aika menee. Harva siis kykenee luomaan säännöllistä rytmiä ja uni jää vähiin silloinkin, kun ei valvota töissä.

 

”Yöstä toiseen jatkuvasti kertyvä pieni univaje voikin pitkän päälle olla vaarallisempaa, sillä se ylläpitää uni-valverytmin häiriötä eli sisäisen kellon rytmihäiriötä”, sanoo Partonen.

 

Vanhempien kollegoiden puheessa usein kuulee, että he eivät osaa nukkua enää silloinkaan, kuin siihen olisi tilaisuus. Voiko sisäinen kello siis mennä rikki?

 

”Kyllä voi, unirytmi voi mennä sekaisin vuosiksi”, myöntää Partonen. Tosin ei vielä tiedetä, kuinka pysyvää tällainen sisäisen kellon rytmihäiriö on. Voisiko ratkaisu olla kolmivuorotyö, kuten hoitajilla? Näinhän on kokeiltu myös akuuttilääkäreiden parissa. Partosen mukaan ei.

 

”Kolmivuorotyö rasittaa sisäistä kelloa tarpeettoman paljon, sillä vuorojen kierto ei ole looginen eli ei noudata sisäisen kellon logiikkaa”, Partonen perustelee. Ja kuten jo todettu, pitkään jatkuva epäsäännöllinen rytmi on haitallisempaa kuin itse valvominen, jos univajeen vain saa korvattua.

 

Pitäisikö päivystystä rajoittaa?

 

Päivystämisen takia valvominen on kuitenkin vielä eri asia kuin valvominen sinänsä. Me valvomme hyvin stressaavassa ympäristössä. Joudumme ratkaisemaan vaikeita ongelmia ja sietämään raskaita tilanteita väsyneenä, usein jo valmiiksi univajeessa. Lisäksi työmme on kiireistä emmekä saa rauhassa keskittyä, vaan työ pirstoutuu useammassa työpisteessä juoksemiseksi, yleiseksi meluksi, puhelinsoitoiksi, konsultaatioiksi, kysymyksiksi ja vaatimuksiksi käydä ehkä vielä keskustelemassa potilaan kanssa, joka ei ole tyytyväinen tai ei suostu hoitoon. Ja niin edelleen. Lisäksi nykytrendin mukaisesti päivystys keskitetään tiettyihin pisteisiin, mikä väistämättä tarkoittaa yhden pisteen kuormituksen kasvua. Meillä jokaisella on myös oma elämämme ja sen tuoma kuormitus. Mutta meissä tuntuu olevan eroja sietokyvyn suhteen. Kestävätkö toiset sitten valvomista ja univajetta paremmin? Kyllä, vastaa Partonen.

 

”Nuoremmat paremmin kuin vanhemmat.” Mutta samanikäisissäkin on selkeitä eroja. ”Sisäisen kellon toiminnan joustavuudella on merkitystä sille, miten ihminen kestää univajetta tai valvomista.” Eli ei ole aivan tuulesta temmattua, että toiset selviävät päivystämisestä paremmin. Meidän pitäisi siis kuunnella sisäistä kelloamme paremmin alavalintamme suhteen.

 

Vaikka valvomisen haitat ovat aivan yleisesti tunnettuja, niillä ei tunnu olevan vaikutusta esimerkiksi lääkäreiden työjärjestelyihin. Omassa työpaikassani tehtiin kysely halukkuudesta siirtyä tekemään lyhyempiä päivystyksiä. Noin puolet vastaajista ei ollut siihen halukkaita, koska se tarkoittaisi useampaa vuoroa ja näin ollen lähtemistä useammin työpaikalle. Eli ihmiset tekevät mieluummin pitkiä vuoroja, kun kerran ovat töihin lähteneet, vaikka se olisi terveydelle haitallista. Kysyttäessä tutkijalta, mikä olisi hyvä määrä päivystystä terveyttä ajatellen, Partonen vastaa:

 

”Nuoremmat sietävät paremman sisäisen kellon jouston ansiosta enemmän unirytmiä sotkevaa päivystystä, joten heille 2-3 kertaa ja vanhemmille 1-2 kertaa kuussa saattaisi olla sopiva määrä.” Mutta mitä sanoo asiantuntija, kaikki valvomisen haitat huomioon ottaen, pitäisikö meidän rajoittaa tai muuttaa päivystysvuoroja terveydellisistä syistä, esimerkiksi 12 tuntisiksi?

 

”Kyllä pitäisi”, vastaa Partonen.

 

Maria Heliste, LL

Kirjoittaja on anestesiologiaan ja tehohoitoon erikoistuva lääkäri