Johtamisesta kiinnostuneita lääkäreitä ei maassamme ole liikaa. Peruskoulutuksen aikana johtajuudesta puhutaan niukasti ja erikoislääkärikoulutuksenkin aikana painotus on lähijohtajuuden teoriamuotoisessa opetuksessa – joka on tietysti tärkeää, mutta ei niillä eväillä miljoonapiirejä johdeta. Tai ei ainakaan pitäisi johtaa.

Johtajakoulutuksen puutetta kukin paikkaa tyylillään. Suurin osa pärjäilee lääkäriyden tuoman auktoriteetin ja partiolaisissa tai armeijassa saatujen oppien turvin arjen pienissä esimiestehtävissä. Innostuneemmat ja motivoituneet hakeutuvat itse kauppatieteellisten perusopintojen pariin tai suorittamaan maksullisia MBA-tutkintoja – joko työnantajan maksamana tai ihan omakustanteisesti. Vaatii melkoista omistautumista asialle maksaa keskisuuren saksalaisen henkilöauton hinta omasta pussista saadakseen asianmukaiset taidot ja tiedot vaativissa johtamistehtävissä toimimiseen.

Sote-uudistuksen myötä terveydenhuollon organisaatiot kasvavat merkittävästi. Uudistuksen toteutuessa HUS-alueella yhden ja saman työnantajan alaisuudessa tulee työskentelemään jopa yli 3000 lääkäriä. Julkisen sektorin perusominaisuuksiin kuuluu, että aina organisaatiouudistuksen yhteydessä väliportaiden pomomäärä tuppaa paisumaan. Tämä voi tarjota johtamistehtävistä kiinnostuneille nuorille lääkäreille mahdollisuuksia etenemiseen ja omien johtajuustaitojen kartuttamiseen. Tarvitaan kuitenkin rohkeutta astua esiin ja tarttua haasteeseen. Valtaa ei anneta, se pitää ottaa.

Lääkäreiden ammatillinen autonomia hoitopäätöksissä on voimakas. Se ei kuitenkaan tarkoita, että isoissa klinikoissa jokainen voisi hoitaa potilaita ”niin kuin parhaaksi katsoo”. Lääkärijohtaja voi – tieteellisesti ja kustannustaloudellisesti perustellusti – päättää tietynlaisten käytäntöjen tai hoitolinjojen noudattamisesta. Yhteentörmäyksiltä tuskin voidaan täysin välttyä kun isot egot ja vahvat mielipiteet kohtaavat. Uusissa isoissa organisaatioissa me lääkärit joudumme kuitenkin opettelemaan alaistaitoja aivan uudella tavalla.

Minusta lääkärikunnan tulisi uudistaa johtotehtävien jakamisen perusteet. Ajattelumalli, jossa johtamistaidot ja kliininen kokemus niputetaan yhteen, on aikansa elänyt. Taitavin kliinikko ei välttämättä ole paras johtaja. Suurten kokonaisprosessien suunnittelussa, työn tehokkaammassa organisoinnissa ja henkilöstön johtamisessa ei tarvita neurokirurgin vakaata kättä tai reumatologin punktiotaitoja, vaan taitoa toimia johtajana. Näiden puute johtaa helposti johtajuusvajeeseen, joka pahimmillaan rampauttaa työyhteisön.

Nuorikin lääkäri voi olla hyvä johtaja, vaikkei hän olisi kliinisesti erityisen kokenut. Hyvältä johtajalta vaaditaan riittävä lääketieteen tuntemus, sopivia luonteenpiirteitä ja kunnollinen johtajakoulutus. Sosiaali- ja terveysministeriksi 37-vuotiaana noussut Laura Räty kertoo tässä lehdessä, miten anestesiologiaan erikoistuvasta nuoresta lääkäristä tuli yhteiskunnan merkittävimpiin lukeutuva terveyspolitiikan päättäjä.

Johtajuusvajeella on taipumus korjautua tilanteen kärjistyessä – jos emme itse osaa toimia johtajana, sairaalan oven takana on jonossa kauppatieteilijöitä, jotka kyllä hoitavat homman.

Petja Orre
Nuori Lääkäri -lehden päätoimittaja