Nykypäivän lääkisopiskelija on altis kuormittumiselle jo opintojen aikana, ja resilienssiä testataan viimeistään työelämässä. Syyt ovat moninaiset ja hyvin tunnistetut, mutta niiden korjaamiseen ei tunnu löytyvän intoa.
Opiskelijavalinnan uudistusten myötä jopa 40 % vuonna 2022 lääketieteellisiin tiedekuntiin valituista opiskelijoista on alle 20-vuotiaita (1). Tässä iässä aikuiselämän taidot ja aivot ovat vasta kehittymässä. Lukio-opinnoista matkaan on tarttunut yliopisto-opiskeluun epäsuotuisa opiskelutyyli, jossa päntätään työmuistin varassa tenttiviikkoja varten pitkäkestoista muistia hyödyntämättä. Luonteeltaan tiukan seulan läpi päässeet ovat menestymään tottuneita suorittajia. Yhä useammalla opintonsa aloittavalla loistaa ylioppilastodistuksessaan laudatur-rivistö. Edessä siintää merkityksellinen ja glorifioitu parantajan ammatti, jossa työpäivät koostuvat innostavista potilaskohtaamisista, eksoottisista mutta ratkaistavissa olevista potilastapauksista ja ajoittaisesta vehtaamisesta liinavaatevarastoissa kollegoiden kanssa. Uskallan väittää, että aika harvalla hakijalla on realistinen käsitys työelämästä.
Noin puolet lääketieteen opiskelijoista kokee opintonsa melko tai erittäin raskaiksi (2). Mielestäni yksi keskeinen syy tähän on opintojen joustamattomuus ja opintojen keventämisen mahdottomuus. Runsas läsnäolopakko sitoo opiskelijat opintoihin, vuosikurssiin ja opiskelupaikkakuntaan tiiviimmin kuin muilla yliopiston aloilla. Esimerkiksi henkilökohtaisen elämän kriisi, sairastuminen tai vanhempainvapaa edellyttävät käytännössä ’pakotettua’ välivuotta. On huvittavaa kuvitella työelämää, joka toimisi samoilla säännöillä. Toisaalta voi myös pohtia, mitä käytäntö opettaa opiskelijoille omien rajojen tunnistamisesta tulevassa työelämässä.
Kolmannes lääkärin sijaisista kokee työmäärän liialliseksi jatkuvasti tai melko usein (2). Oman kokemukseni mukaan pahinta aloittelevalle lääkärille on, jos työssä ei ole riittävästi huomioitu osaamistasoa vaan odotetaan samanlaista työtahtia tai -otetta kuin kokeneilta kollegoilta. Etenkin, kun koulutuksessa opetettu tietotaito ei vastaa työelämän käytännön resursseja, esimerkiksi mielenterveyspotilaiden käypien hoitoketjujen osalta. Toinen keskeinen kuormittava tekijä on sitkeä ja toisinaan ylimitoitettu epävarmuus, jota ruokkii muun muassa vertailu kanssaopiskelijoihin, palautteen puute ja median potilasvirheistä uutisointi. Palautuminen on hidasta, koska oma tapa olla lääkäri on vasta muotoutumassa, eikä oikeastaan mikään työtehtävä suju vielä rutiinilla.
Riittävän hyvä riittää
Kuinka voisimme vähentää nuorten lääkärinalkujen kuormitusta? Opintojen järjestämisessä tulisi pohtia joustavuuden mahdollistamista ja peruskoulutuksen sisällöllistä uudistamista työelämän tarpeita vastaavaksi. Työpaikoilla keinot ovat kaikille tutut: kattava perehdytys ja riittävä seniorituki. On tärkeää, että työssä huomioidaan taitotaso ja työntekijän mahdollisuus vaikuttaa työhönsä esimerkiksi omien listojen suunnittelun tai mielekkään sektorityön kautta. Epävarmuuden kitkemiseksi työyhteisöissä tulisi antaa ja pyytää palautetta. Ammattiyhteisönä voimme ylläpitää avointa keskustelukulttuuria. Olisiko jo aika lopettaa älyttömien päivystysputkien, ylipitkien työvuorojen ja ainaisen jaksamisen ihailu? Harjoitellaan tunnetaitoja ja itsemyötätuntoa. Huolehditaan aidosti saatavilla olevan matalan kynnyksen keskustelutuen tai vertaistoiminnan järjestämisestä. Vaalitaan vapaa-aikaa ja omaa hyvinvointia.
Viimeiseksi voimalause, jota hoen itselleni kun kuormittaa ja epävarmuus iskee: ”Riittävän hyvä riittää”.
Elisa Jääskeläinen
Vastavalmistunut lääkäri, Tampere
NLY projektityöntekijä (NLP), valtuuskunnan jäsen
Lähteet:
1) Opetushallinnon tilastopalvelu Vipunen
2) Lääkäriliitto – Opiskelijatutkimus 2022