Erikoistuvien keskuudesta kuuluu säännöllisin väliajoin kummia. Saamme kuulla, että sairaalapalveluita tekevä on ajautunut jonkinlaiseen ristiriitaan esimiehen tai professorin kanssa. Joskus syynä on ollut tarpeellinen poissaolo ja sen sopimattomuus klinikan sijoituslistoihin, joskus taustalla on jokin todellinen erikoistuvan tekemä laiminlyönti tai virhe, välillä vain sopimattomat henkilökemiat. Oli taustalla mikä tahansa, työnantajan tai yliopiston edustajan reaktio on ollut yllättävä. 

Joissain tapauksissa määräyskirjaa ei ole jatkettu ja on vieläpä tehty soittokierros muihin yliopistoklinikoihin viestillä: älkää ottako tätä tyyppiä teillekään töihin. Näin ollen erikoistuva lääkäri on saattanut löytää itsensä tilanteesta, jossa kyseisellä erikoisalalla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia saavuttaa erikoislääkärin pätevyyttä Suomessa. Vaikka näitä tapauksia on vain yksittäisiä vuosittain, seuraamus on yksilön kannalta epäinhimillinen.

Moni varmasti ajattelee, että näinhän tämän kuuluukin mennä. Markkinataloudessa työnantaja päättää suvereenisti keitä se palkkaa ja keitä ei. Eihän tällaiseen oikeuteen voi puuttua. Yleinen mielipide on myös se, että koulutuksen aikana pitää voida arvioida kuka soveltuu kyseiselle erikoisalalle ja estää tarvittaessa sopimattoman henkilön valmistuminen. Moni professori tai ylilääkäri varmasti katsoo, että jos hyvä tuttuni professori x on kerran sitä mieltä, että kyseinen henkilö ei sovi alallemme, niin kyllä hänen arvionsa on luotettava. Kukaan ei halua enää palkata potentiaalisesti riskialtista henkilöä. Päätös tehdään näkemättä ja kuulematta.

On kuitenkin aika avata silmät ja miettiä miten valtaa on soveliasta käyttää. Yksilö menettää tällaisen ammatillisen sakinhivutuksen seurauksena pahimmassa tapauksessa ammattinsa ja vuosien koulutus saattaa mennä hukkaan. Erikoislääkärikoulutus on Suomessa julkisin resurssein toteutettua. Se suoritetaan toki palvelujärjestelmässä työsuhteessa lääkärinä toimimalla, mutta työsuhteen hakeminen ja saaminen eivät toimi työmarkkinoiden tavanomaisten lainalaisuuksien mukaan. Jos tiettyyn klinikkaan otetaan säännönmukaisesti kaikki hakijat jossain vaiheessa suorittamaan palvelusta, mutta joltain yksittäiseltä henkilöltä evätään perusteetta paikka tai virkasuhteen jatko, haiskahtaa kyseisessä menettelyssä epäreiluus.

Jos erikoistuva lääkäri todella on niin karkean epäsopiva kyseiselle erikoisalalle, että varoittava soittokierros alan professoreille tuntuu perustellulta, täytyy miettiä voiko kyseinen lääkäri toimia missään lääkärin tehtävissä. Tällaisessa tilanteessa asiasta päättäminen kuuluisi kuitenkin valvontaviranomaisille, ei kabinetteihin tai käytäväpuheeseen. Jos viranomaisille ilmoittamisen kriteerit eivät täyty ja kyseessä eivät ole niinkään lääkärintaidot vaan muut ristiriidat, on syytä rajata johtopäätökset koskemaan vain omaa yksikköä. On reilua antaa mahdollisuus kohentaa omia taitoja ja ominaisuuksia, tilaisuus aloittaa puhtaalta pöydältä. Erikoistuvan kanssa voi myös keskustella ja ehdottaa sekä etsiä uutta erikoisalaa hyvässä yhteisymmärryksessä. Joskus epäsopivuus voi myös olla ohimenevää ja johtua vaikkapa hoidettavissa olevasta mielenterveyden ongelmasta. Myös lääkärillä on oikeus sairastaa tai olla työkyvytön silloin kun vaikkapa yksityiselämässä vallitsee kaaos. Siksi toisen työskentelymahdollisuuksista ja ammatillisesta tulevaisuudesta päättäminen ei voi kuulua kenellekään yksittäiselle henkilölle.

Jatkossa erikoislääkärikoulutukseen valittanee erikoistuvat ansioiden ja suoriutumisen perusteella, jolloin sisäänpääsyn rima nousee tietyille suosituimmille aloille pyrittäessä entisestään. Tämän menettelyn täytyy olla reilu ja avoin. Sen täytyy mahdollistaa myös hakijan uudelleenarviointi silloin kun ansioita on tullut lisää tai tilanne on muilta osin muuttunut.  Uutta järjestelmää odotellessa näitä periaatteita on syytä soveltaa myös nykyiseen. Oikeusvaltiossa syytetty on syytön kunnes toisin todistetaan. Noudattakaamme tätä periaatetta myös erikoistumiskoulutuksessa.