Mistä tulee idea lähteä toiselle puolelle maailmaa, ei reissuun vaan töihin? Antti Hakkaraisen kohdalla vastaus on selkeä: Hänelle kansainvälisyys on keskeistä, lisäksi hän on halunnut kokeilla työskentelyä ulkomailla ja nähdä kyseisen maailman kolkan. Englannin kielisenä maana Uuteen-Seelantiin lähtöä ei ainakaan kielimuuri hidasta. 

Uudessa-Seelannissa on tarvetta lääkäreistä, etenkin maaseudulla, joten hakuprosessia ei ole tehty kohtuuttoman vaikeaksi. Hakkarainen lähetti kaksi vuotta sitten paikalliselle valtion rahoittamalle rekrytointiorganisaatiolle sähköpostia ja CV:n liitteeksi. Tästä lähti liikkeelle hakuprosessi, jossa meni vuoden verran.

Prosessin kuluessa eteen tuli itsestä riippumattomia viivytyksiä, byrokratia olisi nopeimmillaan ollut nelisen kuukautta jos mitään viivytyksiä ei olisi tullut.

Hakuprosessin ainoa kustannus oli kielikoe, jota työntekijöiden lomat viivyttivät. Kokeessa ei tentattu spesifiä lääketieteen sanastoa, vaan Hakkaraisen piti suorittaa akateeminen moduuli, joka sisälsi haastattelun, luetun ja kuullun ymmärtämistä. ”Ei mikään helppo” Hakkarainen kommentoi kokeen haasteellisuutta, mutta hän sai kuitenkin parhaan mahdollisen tason. Suomessa ainoa vaaditun IELTS-kielikokeen järjestäjä on Finnbrit Society Helsingissä.

Kielikokeen ja todistusbyrokratian jälkeen vuorossa oli lähes puolentoista tunnin puhelinhaastattelu rekrytointiorganisaation haastattelijan kanssa.

Hakkarainen oli perehtynyt netissä listattuihin avoimiin paikkoihin, mutta yllättäen hänelle tarjottiin paikkaa Pohjoissaaren pohjoisosasta, jota ei ollut edes listattu netissä. Varsinaisesta tulevasta työpaikasta otettiin yhteyttä ja pian oli jo työsopimus allekirjoitettuna. Suomen ja Uuden-Seelannin välisen vastavuoroisen sopimuksen ansiosta työviisumi ei edes maksanut mitään. Työnantaja kuittasi vuotuisen lääkärilisenssin ja potilasvakuutuksen kustannukset.

Lähtiessä Suomesta Hakkaraisen lähtötunnelma hieman yllättäen ei ollut jännittynyt. ”Hieno fiilis, hienoa nähdä miten toisella puolella asiat toimii.” Hakkarainen kuvaa lähtötunnelmiaan.  Hän oli ollut jo paljon yhteydessä Uuteen-Seelantiin, ylilääkärinkin kanssa oli ollut haastattelu, että hän tunsi jo matkalla tulevaan työpaikkaansa itsensä tervetulleeksi. Suomesta Hakkarainen otti mukaansa vain yhden check-in kassin ja yhden käsimatkatavaran, sillä työsuhde-etuihin kuului auto sekä hyvin varusteltu talo.

Matka tulevaan työhön kulki Wellingtonin kautta, jossa oli perehdytystä vakuutusasioihin, lääkekorvauksiin ja maorien kulttuuriin. Wellingtonista matka jatkui lentäen pohjoiseen Kerikeriin, jossa tulevan työnantajan edustaja noukki Hakkaraisen saapuvien matkustajien joukosta. Reilun tunnin ajomatkan jälkeen saavuttiin iltapimeällä Hakkaraisen tulevaan kotiin Hokianga Harbour –lahden rannalle n. 550 asukkaan kylään Raweneen, jossa sairaala sijaitsi. Hakkaraiselle jätettiin auto, bensakortti ja talon avaimet.

Ensimmäisenä työpäivänä oli maoriheimon powhiri-tervetulotilaisuus. Tilaisuus oli luonnollisesti pyhässä kokoontumishuoneessa, johon oli kerääntynyt parikymmentä heimon johtavaa henkilöä. Hakkaraiselle pidettiin puheita maorin kielellä tiiviisti Hakkaraista silmiin katsoen ja välissä oli yhteislauluja. Ylilääkäri piti puolustuspuheen, jossa kertoi miksi Hakkarainen otetaan mukaan yhteisöön. Hakkarainen itsekin piti puheen, miksi hänet tulisi ottaa yhteisöön mukaan, sekä kertoi Suomesta maana. Puheessaan hän rakensi yhteyttä Suomen ja Uuden-Seelannin välille kertomalla mm. Angrybirdseistä, Aucklandin Skytowerin Koneen hissistä sekä Suomen luonnosta, järvistä ja kasveista. Maoriperinteen mukaan puheen pidon jälkeen on tapana esittää lyhyt laulu kuulijoille, joten hän  pääsi myös esittelemään näitä taitoja, ilman säestystä.

Varsinainen työ tapahtui pääasiassa sairaalassa, joka oli jotain suomalaisen isomman terveysaseman ja aluesairaalan väliltä. Lääkäreitä oli kahdeksan ja TT:ä ei esimerkiksi ollut, mutta ultraääni-laite talossa oli. Hakkarainen piti etupäässä akuuttivastaanottoa mutta parina päivänä viikossa oli ajanvarausvastaanottoa 20-60km säteellä sijaitsevilla satelliittiterveysasemilla. Sairaala oli auki ympäri vuorokauden ja päivystyksiä oli kerran viikossa, kotoa käsin tosin päivystettiin. ”Keskimäärin tuli 2-3 soittoa. Ei iltaruuhkaa. Potilaat tulivat aiheesta, kun tulivat.” Hakkarainen kommentoi päivystyksen kuormitusta. Maorien kulttuuri on perhekeskeistä ja akuuttitilanteissa lisäpainetta toi paikalle tuleva perhe.

Vaikka lääketieteellisen osaamisen taso oli sama kuin muuallakin länsimaissa, loivat isot etäisyydet omat ongelmansa. Liuotusmahdollisuutta aivoinfarktipotilaille ei käytännössä pitkien etäisyyksien johdosta ollut. Sydäninfarktipotilaille järjestettiin helikopteri tai ambulanssikyyti. Suomessa oli kuitenkin jo kertynyt kokemusta pitkistä etäisyyksistä Pohjois-Karjalassa työskennellessä.

Suomalaisesta näkökulmasta ehkä hieman yllättäen sairaalassa oli myös synnytysosasto, jossa hoidettiin keskimäärin yksi synnytys viikossa. Lisäksi osa halusi synnyttää kotona. Ongelmilta ei näin pienimuotoisessa synnytystoiminnassa voitu välttyä, ja virvoittelun lisäksi joskus täytyi järjestää helikopterikyytiä keskussairaalaan.

Logistiikka muutoinkin oli hankalaa, koska julkista liikennettä ei ollut. Auto-onnettomuuksia oli paljon ja aika-ajoin hankalia tilanteita. Koska ambulanssia saattoi joutua odottamaan jopa neljä tuntia, eikä helikopteriakaan aina ollut saatavilla, täytyi potilaat stabiloida ennen siirtoa. Lisäksi ambulanssihenkilöstö saattoi koostua vapaaehtoisista, jotka olivat vain kuskeina, välillä mukana oli ensihoitaja. Lähin keskussairaala oli hälytysajossakin 2h päässä, tiet olivat mutkaisia ja mäkisiä. ”Väestö kuitenkin ymmärtää millä resursseilla toimitaan, että tehdään parhaamme”, Hakkarainen kertoo.

Eri alueilla on hieman erilaisia malleja rahoittaa terveydenhuolto, mutta Hakkaraisen alueella toiminta oli rahoitettu säätiöpohjalta. Lääkärikäynti oli potilaille ilmaista ja ajan saaminen oli paikallisille helppoa. Tyypillinen vastaanottoaika oli 15min. Vastaanottolistat olivat yleensä täydenpuoleiset mutta tarvittaessa aika järjestyi aina samalle päivälle. Vaikeille potilaille pystyi järjestämään tiheästi kontrolleja, vaikka joka viikko.

Väestöstä 70% oli maoreja, mikä toi työhön oman mausteensa. Potilaat saattoivat käydä henkiparantajalla ja tulla hieman liian myöhään lääkäriin. Päätä kosketettaessa piti varoitta etukäteen, sillä Maureille tietyt asiat ovat pyhiä, kuten pää. Terveysongelmat olivat samankaltaisia kuin Suomessakin: perussairauksien massiivinen taakka sekä ylipainoa ja siihen liittyviä sairauksia. ”I’ll be allright” –asenne oli yleistä, joten esimerkiksi diabeetikkojen infektiot olivat usein pitkään muhineita.

Taloudelliset ongelmat olivat kotimaisia haastavampia: moni perhe eli ilman juoksevaa vettä ja sähköä. ”Siellä oleva köyhyyden taso oli selkeästi erilaista kuin täällä.” Hakkarainen kommentoi. Seutu oli koko maan köyhin kolkka. Osa eli käytännössä ilman rahaa, tai erittäin pienellä rahamäärällä, viljeli ja kalasti, sekä joi sadevettä. Sosiaaliturvaa oli, mutta vähemmän kuin Suomessa. Toisaalta lääkkeet olivat kaikille ilmaisia, mutta toisaalta subsidoidut lääkkeet ovat 5-10v jäljessä kehityksen kärjestä. Mentaliteettina oli ottaa konservatiivisesti uusia lääkkeitä käyttöön ja näin säästää lääkekuluissa. Lääkekomplianssi oli kuitenkin erittäin hyvä, koska potilaat saivat lääkkeet ilmaiseksi. Toisaalta osa turvautui perinteisiin uskomushoitoihin ja myös rokotuksista kieltäytyjiä oli. Tuhkarokkoepidemiakin tuli nähtyä.  Eksoottisia tauteja alueella ei ollut, eikä koko maassa ole ainuttakaan myrkyllistä eläintä.

Tietokonejärjestelmää Hakkarainen kuvaa paremmaksi, kuin mikään Suomessa vastaan tullut. Järjestelmään sisältyivät kaikki perustoiminnot ja kuviakin sai lähetteisiin liitteeksi. Terveydenhuollon pisteistä 85%:ssa on sama järjestelmä. Terveysportin kaltaista portaalia ei ollut, mutta onneksi mukana oli muutama kilo kirjallisuutta.

Hakkaraisen kollegakunta olikin kansainvälistä, sillä lääkäreistä vain yksi oli Uudesta-Seelannista. Muita kollegoita Uuteen-Seelantiin oli houkutellut rento ja stressitön elämäntyyli.

Palkka oli samaa luokkaa kuin samankaltaisessa paikassa Suomessa. Kevyemmän tuloverotuksen ja pienempien elinkustannusten ansiosta reissu oli kuitenkin taloudellisestikin kannattava.

Lomiakin tuli pidettyä. Enimmäkseen Hakkarainen kiersi Pohjoissaarella; tulivuoria ja Tyynenemeren rannikkoa, sekä lueskeli yksin rannalla. Muutoin vapaa-ajalla tuli urheiltua paljon. Lääkäreiden kanssa oli illanistujaisia sekä viikonloppuisin patikointia. Työrupeaman päätteeksi hän tutustui Etelä-Saareen kaverien kanssa.

Kaiken kaikkiaan Hakkarainen oli maassa reilut 10kk, josta töissä 8kk. Hän sai hyvät arvostelut työstään ja paikalliset olisivatkin toivoneet hänen jäävän. Läksiäislahjaksi tuli kirveenpääjaderiipus, joka symboloi työtä, kunniaa ja heimon hengissä pysymisen kannalta tärkeitä elementtejä. Sen verran kaukana Uusi-Seelanti on, ettei Hakkaraisella ollut aikomustakaan jäädä pysyvästi. Uusi työrupeama joskus myöhemmin on kuitenkin mahdollinen. Hokianga tarkoittaakin paikkaa johon palataan takaisin.

Tyttöystävä oli osan ajasta mukana Uudessa-Seelannissa; alkuun kirjoittamassa gradun loppuun, sittemmin kotimaassa tehdyn työrupeaman jälkeen pari kuukautta lomalla. Pienellä paikkakunnalla työn löytäminen puolisolle on hankalaa myös Uudessa-Seelannissa ja kollegoille tämä muodostuu usein esteeksi jäädä pidemmäksi aikaa.

Hakkarainen suosittelisi Uutta-Seelantia maaseudusta, ulkonaliikkumisesta sekä extremelajeista tykkäävälle kollegalle, jos haluaa pitää tauon arkirutiineista. Esimerkkinä surffaus- ja kiteboarding-mahdollisuudet ovat otolliset.