Alitan suuren, tien yläpuolelle nostetun, avaimen ja astun pakolaisleirin kujille kuskimme Malikin kanssa. Olen ihmisoikeustarkkailijana Palestiinassa, tarkemmin Länsirannalla sijaitsevassa Tulkaremin kaupungissa ja tänään tutustumiskohteena on yksi monista Palestiinalaisten pakolaisleireistä. Leirejä on yhteensä 58 ympäri Länsirantaa ja Gazaa sekä ulkomailla – Jordaniassa, Syyriassa ja Libanonissa.

Pakolaisleiri ei ole kuitenkaan läheskään semmoinen kuin uutiskuvien pohjalta olemme tottuneet odottamaan. Leiri ei koostu teltoista saatikka hökkeleistä, vaan se näyttää lähinnä hivenen täyteen ahdetulta lähiöltä. Pääkatu on vilkas ja täynnä autoja sekä ihmisiä, kojujen edustaa värittävät tuoreet vihannekset ja kahvin tuoksu kantautuu kadulle. Sivukujat toki ovat melkoisen kapeita ja osa taloista hieman ränsistyneitä. Talojen katoilla on vesisäiliöitä, sillä vettä tulee yleensä vain kaksi kertaa kuukaudessa. Tällöin säiliöt pumpataan täyteen ja vesi varastoidaan. Jätehuollosta vastaavien työläisten selässä on isot YK:n logot. Samaisia logoja näkyy myös muualla katukuvassa rakennusten seinissä.

Entä se avain sitten? Palataan siihen myöhemmin.

Vuosien 1947 ja 1948 aikana historiallisen Palestiinan alueelta jäi satoja tuhansia ihmisiä pakolaiseksi menetettyään joko kotinsa tai elinkeinonsa muun muassa Israelin Itsenäisyyssodan sekä muiden alueella vellovien väkivaltaisuuksien takia. Kun YK:n Palestiinalaisia pakolaisia Lähi-idässä auttamaan perustettu järjestö UNRWA (United Nations Relief and Works Agency for Palestine Refugees in the Near East) aloitti toimintansa alueella keväällä 1950, pakolaisia oli 750,000. Koska myös pakolaisten jälkeläiset luokitellaan yleensä pakolaisiksi, on pakolaisia nykyisin jo noin viisi miljoonaa. Melkein kolmasosa näistä, yli 1,5 miljoonaa henkeä, elää näillä UNRWA:n ylläpitämillä leireillä1  – mukaan lukien kuskimme Malik, jonka suku on alun perin Jaffasta – nykyisen Israelin alueella.

Pakolaisten peruspalveluiden takaaminen on UNRWA:n vastuulla. Siispä se huolehtii leirien puhtaanapidosta, pitää yllä kouluja ja huolehtii terveydenhuollosta. Etenkin terveydenhuollosta huolehtiminen on vaikea tehtävä, sillä vaikka pakolaisleirit eivät ole teltta- tai hökkelikyliä, ovat olot niillä usein kurjia. Leirit ovat ylitäysiä, vedenjakelussa on ongelmia, työttömyysprosentti on yli 60% ja terveydenhuollon henkilökuntaa on liian vähän.

Oman lisänsä tuovat Israelin sotilaiden suorittamat yölliset ratsiat, jotka joskus kehittyvät erittäinkin väkivaltaisiksi yhteydenotoiksi leirin asukkaiden ja sotilaiden välille. Vaikka tällä hetkellä leirissä on rauhallista, niin luodinreiät seinissä ja talojen palaneet seinät kertovat rajusta menneisyydestä2. Paikalliset valittelevat, että Israelin sotilailla ei ole koulutusta toimia siviiliväestön kanssa, ja että usein sotilaat käyttävät tarpeettoman paljon väkivaltaa yhteenotoissa.

Seuraavaksi tapaamme Tohtori Fashi Hashahin Qalqilyan kaupungissa YK:n ylläpitämässä sairaalassa. Hashash opastaa meidät ohi eri lahjoittajamaiden kylttien – ”From the people of Japan, From the people of Spain” ja niin edespäin – sisään toimistoonsa ja sytyttää tupakan. Empiiristen havaintojen mukaan Palestiinassa lähes kaikki miehet polttavat. Todellisuudessa prevalenssi ei kuitenkaan ole aivan niin korkea, vaikka ei se kauaksi jää. Esimerkiksi lähes 40% länsirannan nuorista (molemmat sukupuolet mukaan luettuina) tupakoi, ja tutkimusten mukaan tupakointi on yleisempää pakolaisilla kuin ei-pakolaisilla3. Tupakointi onkin neljänneksi suurin yksittäinen riskitekijä kuolleisuuteen Palestiinassa heti huonon ruokavalion, korkean verenpaineen sekä lihavuuden jälkeen4.

Hashash kaataa kaikille paikallaolijoille pienet kupit arabialaista erittäin sokeroitua teetä ja aloittaa luennoimisen. Länsirannalla on vierekkäin kaksi terveydenhuoltojärjestelmää: toinen valtion ylläpitämä, ei-pakolaisille tarkoitettu, ja toinen YK:n ylläpitämä pakolaisille. Vuodesta 1948 vuoteen 1950 Punainen Risti (International Committee of the Red Cross, ICRC) järjesti Palestiinassa pakolaisille terveydenhuollon. Kun UNRWA toukokuussa 1950 rupesi toimimaan, otti se myös pakolaisten terveydenhuollon harteilleen ja ryhtyi kehittämään systeemiä.

Nykyään UNRWA panostaa etenkin perusterveydenhuoltoon. Jokaisella pakolaisleirillä on klinikka, joka tarjoaa pakolaisille muun muassa rokotukset, neuvolapalvelut äideille ja lapsille ja muut peruspalvelut veloituksetta. Viime aikoina systeemiä on rukattu ja käyttöön on otettu muun muassa palvelu, jossa yksi tiimi (sairaanhoitaja, kätilö ja lääkäri) hoitaa koko perhettä. Näin kuulemma varmistetaan hoitoketjujen katkeamattomuus.

Hashash korostaa, että vaikka Palestiina on köyhä maa, ovat terveysindikaattorit paremmat kuin voisi odottaa juuri sen takia, että perusterveydenhuoltoon ja ennaltaehkäisyyn on panostettu. Mutta vaikka ennaltaehkäisyyn panostettaisiin kuinka paljon, niin sairaalahoitoa vaativia tapauksia tulee aina olemaan. Näitä tapauksia varten on olemassa muun muassa tämä YK:n oma sairaala, jossa istumme juomassa teetä.

”Pinnalta hieno – mutta sisältä täysin homeessa” huokaa Hashash. Hän kertoo, kuinka he ovat pyrkineet uusimaan sairaalaa pikkuhiljaa. Esimerkiksi synnytysosastolle oli lisättävä yksityisyyttä, koska äidit lähtivät kotiin ennen kuin oli toivottavaa. Hashash haaveilee, että homeinen rakennus voitaisiin purkaa ja tilalle voitaisiin rakentaa täysin uusi, nykyaikaisempi, sairaala palvelemaan kaikkia alueen pakolaisia.

”Mutta minä olen varmaan eläkkeellä jo ennen kuin se tapahtuu”, naurahtaa Hashash. Hän jää eläkkeelle vuoden päästä.

Vaikka tässä Qalqilyassa sijaitsevassa sairaalassa onkin lähes kaikki tarpeelliset palvelut, huomauttaa Hashas, että suurin osa hoidoista on ulkoistettu yksityisille tarjoajille. Pakolaiset maksavat neljänneksen palvelun oikeasta hinnasta ja YK korvaa loput – paitsi jos UNRWA:n sosiaalityöntekijät ovat määritelleet hoitoa tarvitsevan henkilön vähävaraiseksi. Tällöin UNRWA auttaa erinäköisten tukien kuten ruoka-avun kaltaisilla toiminnoilla, ja lisäksi henkilöt maksavat hoidostaan vain 10%.

Jotkut pakolaiset ovat hallituksella töissä, jolloin he saavat työterveyden täysin ilmaiseksi. Tällöin yksi suurimmista ongelmista on, miten saadaan henkilöt käyttämään vain joko valtion tai YK:n tarjoamaa systeemiä hyppimättä niiden välillä.

”Jos henkilö joutuu onnettomuuteen ja tarvitsee akuuttia hoitoa ei hän voi lähteä toiselle puolelle maata hänelle tarkoitettuun sairaalaan. Lisäksi Länsirannalla partioivat Israelin sotilaat tuovat oman lisänsä soppaan – joskus on yksinkertaisesti liian vaarallista ja hidasta lähteä siirtämään potilaita, jotka tarvitsevat hoitoa, ilman tietoa siitä, päästetäänkö heitä Länsirannan sisällä sijaitsevien tarkastuspisteiden läpi”, valottaa Hashash.

YK:n tarjoama terveydenhuolto tuntuu olevan kaikkien mieleen. Hashasin mukaan paikalliset luottavat hänen luotsaamaansa sairaalaan, sillä ”se on ollut täällä aina”. Rakennus on ollut paikalla jo vuodesta 1920 asti, eli jo paljon ennen kuin UNRWA otti pakolaisten terveydenhuollon harteilleen. Hänen mukaansa kaupunki ei sekaannu sairaalan päätöksiin, mutta tekee sen kanssa yhteistyötä. Esimerkiksi lääkkeitä lainataan puolin ja toisin ja laboratoriopalveluita, verivarastoja ja vaikkapa röntgenkoneita käytetään yhteisinä, jos toisella vastaava on rikki. Hashash on myös kiitollinen Qalqilyan kaupungille siitä, että se tarjoaa sairaalalle sähkön ja veden ilmaiseksi. Vastapalveluksena Hashash sanoo, että he suostuvat hoitamaan myös sen noin neljänneksen Qalqilyan kaupungin väestöstä, jota ei ole luokiteltu pakolaiseksi, samaan minimaaliseen kahdenkymmenenseitsemän Shekelin (hieman alle 7€) hintaan per päivä. Tämä hinta sisältää kaiken – ruuat, kaikki toimenpiteet sekä yöpymisen sairaalassa. Naapurikuntien ei-pakolaiset joutuvat kuitenkin tyytymään valtion julkiseen terveydenhuoltoon normaalisti.

Kävellessämme leiriltä ulos alitamme taas avaimen. Se Symboloi Palestiinalaisille pakolaisille oikeutta palata koteihinsa ja on yleinen näky ympäri länsirantaa.

”Olemme syntyneet täällä, olemme kasvaneet täällä, mutta emme tule kuolemaan täällä” toteaa Malik nyökäten kohti avainta. Vaikka hän ei ole koskaan asunut Jaffassa, kokee hän sen olevan kotinsa. Lähes kaikki pakolaiset tuntuvat olevan samaa mieltä – he haluavat kotiin.

Joulukuussa 1948 YK hyväksyi ns. ”Resolution 194:n”, jossa todetaan löyhästi suomennettuna, että pakolaisten, jotka ovat valmiita asumaan sovussa naapuriensa kanssa, pitäisi antaa palata heti, kun se on mahdollista. Kyseinen päätöslauselma ei ole aivan yksiselitteinen, ja tulee varmasti aiheuttamaan kitkaa tulevaisuuden rauhanneuvotteluissa, oli tavoitteena sitten yhden taikka kahden valtion malli. Siihen asti, että pakolaisten toive kotiinpaluusta toteutuu, pyrkii YK toteuttamaan heidän terveydenhuoltonsa mahdollisimman hyvin.

 

Mikael Ashorn

MSc – Global Health

 

Kirjoittaja työskenteli EAPPI-ihmisoikeustarkkailija (https://www.eappi.fi/) miehitetyillä palestiinalaisalueilla. Mielipiteet ovat hänen omiaan, eivätkä välttämättä edusta EAPPI-ohjelman kantaa tai NLY:n kantaa. Malikin nimi tekstissä on muutettu.

 

 

Lähteet:

  1. https://www.unrwa.org/palestine-refugees
  2. http://www.aljazeera.com/news/2017/01/israeli-army-kills-palestinian-west-bank-faraa-camp-170110065046834.html)
  3. https://conflictandhealth.biomedcentral.com/articles/10.1186/s13031-016-0087-4)
  4. http://www.healthdata.org/palestine