Muistan loputtomilta tuntuneet lukutunnit. Nuokkumisen valmennuskurssilla. Aikaiset aamut ja pitkät illat. Oli pääsykoekevät.
Omalla kohdallani niitä oli useampia. Myöhäinen herääminen ajatukseen lääkikseen hakemisesta pakotti kertaamaan kursseja iltalukiossa ja viettämään vuoden teekkareiden seurassa. Kaikki hyvää harjoitusta elämää ja pääsykoetta varten – teekkareiden seura opetti myös opiskelijaelämästä melkoisesti. Välivuodet eivät myöskään tarkoittaneet sohvalla makaamista, vaan töitä, matkustelua ja opiskelua. Näin jälkikäteen ajateltuna, mikään ei tästä ajasta ei mennyt hukkaan, vaikka silloin ajoittain turhauttikin.
Urakka tuntui ajoittain melkoiselta. Liikaa opittavaa, liian vähän aikaa. Miksi en keksinyt tätä aikaisemmin, tuskailin useammin kuin kerran. Nykyään pääsykoe pohjautuu Galenoksen sijaan lukion biologian, kemian ja fysiikan oppimäärään, joten oikeat kurssivalinnat pitäisi tehdä entistäkin varhaisemmassa vaiheessa. Toisaalta opiskelijavalinnassa halutaan suosia lukiolaisia, mikä taas samalla hankaloittaa niitä, jotka toisen alan opinnot aloittamisen jälkeen haluavatkin vaihtaa alaa. Se on kurjaa, koska lääketiede jos mikä, on ala, jossa elämänkokemus on ehdoton etu.
Pääsykoe mittaa substanssiosaamisen lisäksi paljon muutakin, muun muassa päättelykykyä, stressinsietokykyä ja ajanhallintaa. Ennen koetta se on koetellut jo istumalihaksia, kärsivällisyyttä ja parisuhdettakin. Näin ollen siihen on mahdotonta harjoitella vain lukemalla. Olen usein kuullut keskustelua myös siitä, että kokeissa pitäisi mitata jollain tavalla myös vuorovaikutustaitoja esimerkiksi haastattelun avulla. Ymmärrän, mistä ajatus kumpuaa, mutta resursseja tuhansien hakijoiden haastattelemiseen ei yksinkertaisesti ole. Lisäksi vuorovaikutustaitoja voi oppia, tai hakeutua erikoisalalle, jossa sosiaalista vuorovaikutusta on vähemmän.
Kahdeksan vuotta viimeisen pääsykoekevään jälkeen, nyt jo valmiina lääkärinä, tuntuu välillä hassulta edelleen keväisin iloita siitä, että enää ei tarvitse kaivaa Galenosta esiin. Haasteet ovat toki vaihtuneet uusiin, mutta omalla kohdallani en ennen, enkä toistaiseksi pääsykoeurakan jälkeenkään, ole törmännyt vastaavaan rutistukseen elämässäni. Se oli välillä haastavaa aikaa, mutta toki myös opetti sitkeyttä, päämäärätietoisuutta ja kurinalaisuutta.
Joskus mietin myös niitä, jotka eivät useista yrityksistään huolimatta päässeet sisään. Katkeroituivatko he? Vai löysivätkö alansa jostain muualta, loppujen lopuksi heille paremman? Vaikka erilaiset valmennuskurssit ja muut lähtökohdat saattavat asettaa tasa-arvoisessa Suomessakin pääsykokeisiin lukijat eriarvoiseen asemaan, ovat lääkiksen ovet kuitenkin avoimet kaikille – toisin kuin monessa muussa maassa.
Kevät, ja tarvittaessa useampikin, on lopulta lyhyt aika ihmisen elämässä, jos vaakakupissa on haaveen toteuttaminen ja unelma-ammattiin opiskelun aloittaminen. Toivotan pääsykokeisiin lukijoille vielä hetken lukuintoa. Viimeisillä viikoilla saa vielä ihmeitäkin aikaan, vaikka suurin osa työstä onkin jo tehty. Tsemppipeukku ja jaksamista!
Pääsykoekevät
Kirjaston lukusali
Papereiden selailua
Joku naputtaa taskulaskinta
Kuinka kauan vielä?
Moolit, kaavat,
Mitä tekee solun mitokondrio?
Yhdistä emäs ja happo
Saat päänsäryn
Ahdistus
Lukupiirin tsemppaus
Itsensä lahjomista herkuilla
Lenkkeillä ehtii myöhemminkin
Mikä lääkäri susta tulee?
Sähän sitten kirjotat mulle
saikut ja reseptit
Kunhan nyt ensin pääsis sisään
Vappu tulee
ja menee
Tänäkin vuonna
Ensi vuonna juhlin haalareissa
Pidä pää kasassa!
Keskity olennaiseen!
Enää 20 päivää
Pystyt siihen kyllä!
Tiia Mönttinen
Pääsykokeisiin lukija vuosimallia 2005, 2006 ja 2007
NLY:n hallituksen jäsen