Helsingin yliopistollisen sairaalan päihdepsykiatrian yksikössä psykiatrian erikoistumisen yliopistopalveluita suorittava Filip Schavoronkoff istahtaa alas puhuakseen kanssani hetken. Päivän remontit uudessa asunnossa on tältä päivältä tehty, ja projekti saa luvan jatkua jonain toisena päivänä. Puheeksi tulee Filipin erikoisalavalinta, ja huomaan heti sen olevan huolellisesti punnittu ja pohdittu, kuten muutkin Filipin valinnat. Helsingistä vuonna 2013 valmistuneen lääkärin tie psykiatrille alkoi ensimmäisestä amanuenssuurista, mutta tie oli pitkä, ja lopullinen päätös tehtiin vasta terveyskeskuspalveluiden suorittamisen jälkeen. ”Psykiatria on kiinnostanut minua pitkään, ihmisten käyttäytyminen, sen arviointi… alalla on paljon tutkimatonta ja mielenkiintoisia muutoksia on varmasti tulossa.”
Vastaavaa punnitsemista oli Filipillä edessään myös asevelvollisuuden kanssa. 16-vuotiaana hävittäjälentäjän urasta haaveillut nuori mies huomasi yliopisto-opiskeluiden aikana oman arvo- ja ajatusmaailman muuttuneen siten, ettei armeija enää olisi vaihtoehto – oli tehtävä valinta siviilipalveluksen ja totaalikieltäytymisen välillä. 2010-luvun alussa siviilipalveluksen lyhentyminen mahdollisti totaalikieltäytymisestä annetun rangaistuksen suorittamisen valvontarangaistuksena, ns. pantarangaistuksena. Tällöin rangaistusta suorittava ei joudu vankilaan, vaan liikkumista seurataan esimerkiksi sähköisen paikannuksen avulla. Filip näki tässä mahdollisuuden ottaa kantaa itseään liikaa vahingoittamatta. Totaalikieltäytyminen olisi kannanotto seikkoihin, jotka hänen mielestään ovat asevelvollisuudessa epäoikeudenmukaisia, ei kannanotto armeijan vastustamiseksi: ”Armeija on välttämätön paha, nykymaailmassa tarpeellinen, ideaalimaailmassa täysin absurdi, näen pragmaattisesti asiat tämän suhteen”, toteaa Filip.
Prosessi oli enimmäkseen sujuva ja rutiininomainen. Ensin ilmoittauduttiin siviilipalvelukseen, ja 2–3 kuukautta ennen palvelukseen astumista Filip lähetti kieltäytymisilmoituksen. Rutiininomaisen poliisikuulustelun jälkeen prosessi pysähtyi hetkeksi aikaa. Odoteltavaa suulliseen kuulemiseen oikeudessa tuli melkein vuoden verran, mutta lopulta päivä koitti, ja rangaistuksen kestoksi tuli 173 vuorokautta. Sosiaalityöntekijän haastattelun kautta haettiin Rikosseuraamuslaitokselta pantarangaistukseen, ja saatuaan hyväksynnän alkoi ohjelman suunnittelu. Minuutin tarkkuudella. Viikon ohjelmaan suunniteltiin työpäivät, siirtymiseen menevät ajat, ajat jolloin Filipillä oli lupa käydä lenkillä tai kaupassa. Myös alueet, joilla hän sai tällöin liikkua, olivat tarkkaan sovitut.
Kun panta sitten vihdoinkin laitettiin jalkaan, konkretisoitui tilanne Filipille ”Ajattelin; noniin, nyt sä oikeasti joudut menemään tämän minuuttiaikataulun mukaan.” Itse jalkapanta katosi mielestä ensimmäisen viikon jälkeen, sen huomasi lähinnä suihkussa jalkaa pestessä. Rangaistus sen sijaan oli jokapäiväinen muistutus. Työnantajan kanssa oli Filip jo selvittänyt, että ei ollut juridista estettä työskennellä keskussairaalan poliklinikalla erikoistuvana lääkärinä samalla kun suorittaa pantarangaistusta, mutta ylitöihin tai päivystämään Filip ei voinut jäädä. Sovittujen aikataulujen ulkopuolella oleviin tapahtumiin, esimerkiksi koulutuksiin, piti erikseen saada lupa rangaistusta vaativalta sosiaalityöntekijältä. Yleensä koulutuksien suhteen oltiin ymmärtäväisiä, mutta aina Filip ei saanut toiveitaan läpi. Tällaiseen elämään oli sopeuduttava. Spontaanius oli kadonnut elämästä. ”Kuin paluu teinin tai lapsen ulkonaliikkumiskieltoon, aikatauluun; kolmen kuukauden kuluttua se alkoi jo tuntumaan hyvin raskaalta.” Rangaistusta valvovat sosiaalityöntekijät olivat aina mukavia ja kohteliaita, heitä Filip näki ennalta sovituissa tapaamisissa ja spontaanisti 1–3 kertaa viikossa heidän suorittaessaan pistokokeita. Pakettiauto ilmestyi esimerkiksi lenkkipolun varrelle ja Filipin kännykkään soitettiin kutsu hypätä sisään. Pakussa puhallutettiin ja juteltiin. Alkoholin nauttimiselle oli nollatoleranssi, mutta se tai rangaistuksen alussa ja puolivälissä annettava huumeseula ei Filipiä haitannut.
Yleisin palaute valinnasta Filipille on ollut valinnan rohkeuden kommentointi, negatiivista palautetta ei ole kukaan antanut. Asevelvollisuuden vaihtoehtoja pohtivalle nuorelle lääkärille ei Filipin mukaan ole yhtä oikeaa vastausta ”Kaikilla on oma yksilöllinen elämäntilanne, ulkopuolisen on turha sanoa siihen mitään ohjeita. Kuuntele omaa ajatus- ja arvomaailmaa, tarkastele mahdollisuuksiasi ja vaihtoehtojasi. Tee valinta itse – älä anna muiden vaikuttaa.”
