Lääkäreiden ja muiden terveydenhuollon ammattihenkilöiden työskentelyä toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa on helpotettu ammattipätevyyksien vastavuoroisella tunnustamisella. Kysymys on oikeudesta harjoittaa ammattia itsenäisenä ammatinharjoittajana tai palkattuna työntekijänä muussa jäsenvaltiossa kuin siinä, jossa ammattipätevyys on hankittu. Tämä osaltaan toteuttaa EU:n keskeistä tavoitetta henkilöiden ja palveluiden vapaasta liikkuvuudesta.
Ammattipätevyyksien tunnustaminen
Säännöt ammattipätevyyksien tunnustamisesta löytyvät ammattipätevyysdirektiivistä 2005/36/EY ja terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetusta laista (559/1994). Ammattipätevyyden tunnustaa kussakin maassa toimivaltainen viranomainen. Suomessa tämä viranomainen on Sosiaali- ja terveydenhuollon lupa- ja valvontavirasto (Valvira).
Ammattipätevyysdirektiiviin sisältyy kolme eri tunnustamisjärjestelmää:
- yleinen tutkintojen tunnustaminen,
- ammattikokemuksen tunnustaminen ja
- yhtenäisiin koulutuksen vähimmäisvaatimuksiin perustuva tunnustaminen.
Lääkärit, hammaslääkärit, proviisorit, sairaanhoitajat ja kätilöt kuuluvat viimeiseen ryhmään eli automaattiseen tunnustamisjärjestelmään. Näitä ammatteja koskivat ennen vuotta 2005 erilliset ammattikohtaiset direktiivit, jotka vuosikymmenen alkupuolella tehdyssä uudistuksessa yhdistettiin yhteen EU-säädökseen. Muihin terveydenhuollon ammattihenkilöihin sovelletaan yleistä tunnustamisjärjestelmää. On hyvä huomata, että direktiivin säännökset eivät koske opiskelijoita.
EU-sääntelyyn perustuvaa ammattipätevyyksien tunnustamista voi hyödyntää kaikkiaan 30 maassa eli unionin jäsenvaltioiden lisäksi myös Norjassa, Islannissa ja Liechtensteinissa. Maiden joukko laajenee heinäkuun alussa, kun Kroatiasta tulee EU:n 28. jäsenvaltio.
Sijoittautuminen toiseen maahan
Lääkäri voi sijoittautua toiseen jäsenvaltioon harjoittamaan lääkärin ammattia. Esimerkiksi suomalainen lääkäri voi työskennellä itsenäisenä ammatinharjoittajana Espanjassa tai olla töissä norjalaisessa sairaalassa. Vastaanottava valtio tarkastaa maahan sijoittautuvan lääkärin ammattipätevyyden.
Vastaanottajavaltion toimivaltaiselle viranomaiselle voi joutua toimittamaan esim. todisteen kansalaisuudesta (esimerkiksi jäljennös henkilökortista) ja jäljennöksen tutkintotodistuksesta tai laillistuksen osoittavasta asiakirjasta. Lisäksi voidaan edellyttää todistusta hyvästä maineesta tai nuhteettomuudesta tai todistetta hakijan vakavaraisuudesta ja vakuutusturvasta, jos näitä edellytetään myös vastaanottavan valtion omilta kansalaisilta. Tiedon tarvittavista asiakirjoista saa kunkin maan toimivaltaisilta viranomaisilta.
Tilapäinen palvelujen tarjoaminen
Laillistettu suomalainen lääkäri voi tarjota tilapäisesti palveluita toisessa jäsenvaltiossa. Tilapäisellä palvelujen tarjoamisella tarkoitetaan tilannetta, jossa ammattia harjoitetaan väliaikaisesti ja satunnaisesti toisessa maassa. Esimerkiksi suomalainen kirurgi tekee operaatioita viikon ajan saksalaisessa sairaalassa.
Vastaanottavan maan viranomaiset voivat edellyttää ennakkoilmoitusta aikomuksesta tarjota palveluita tilapäisesti. Ilmoituksen voi antaa myös, vaikkei vielä tietäisi, milloin alkaa tarjota palvelua kyseisessä jäsenvaltiossa. Ilmoitus on uusittava kerran vuodessa, jos palvelun tarjoamista haluaa jatkaa kauemmin.
Ilmoitukseen merkitään mm. henkilötiedot, yhteystiedot, kansallisuus ja mainitaan ammatti, johon on pätevyys ja jota henkilö haluaa harjoittaa vastaanottavassa jäsenvaltiossa. Ilmoitukseen on myös merkittävä tiedot henkilön ammatillista vastuuta koskevasta vakuutuksesta. On hyvä muistaa, että suomalainen potilasvahinkovakuutus ei ole voimassa Suomen ulkopuolella. Ilmoituksen käsittelyä helpottaa maininta siitä, onko kyseessä ensimmäinen kerta, kun palveluja tarjotaan kyseisen jäsenvaltion alueella, vai onko kyseessä vuosittain uusittava ilmoitus. Tarkemmat ohjeet siitä, vaaditaanko ilmoitusta ja minkälaisia selvityksiä edellytetään, saa kunkin maan toimivaltaiselta viranomaiselta.
Kielitaito ja todistusten kieli
Lääkärin työssä on yleisesti ottaen kyettävä kommunikoimaan riittävästi potilaiden kanssa ja hoitamaan tarvittavat yhteydet maan terveydenhuollon viranomaisiin. Ammattipätevyysdirektiivin mukaan vastaanottava jäsenvaltio voi edellyttää hakijalta kyseisen maan virallisen kielen osaamista, jos se on perusteltua sen ammatin luonteen vuoksi, jota hän haluaa harjoittaa. Ammattipätevyyden tunnustaminen ja kielitaidon todentaminen ovat eri menettelyjä. Ammattipätevyyden tunnustamista ei saa evätä tai lykätä sillä perusteella, ettei hakijalla ole asianmukaista kielitaitoa. Käytännössä kielitaidon varmistaminen jää useimmiten työnantajille.
Sijoittautumista tai palveluiden tilapäistä tarjoamista koskevat asiakirjat on yleensä toimitettava vastaanottavan jäsenvaltion virallisella kielellä. Lääkäriltä voidaan vaatia oikeaksi todistettua käännöstä ammattipätevyyttä koskevista asiakirjoista vain poikkeustilanteissa eli ainoastaan, jos se on ehdottoman välttämätöntä tunnustamishakemuksen käsittelemisessä. Direktiivin liitteissä on mainittu kunkin maan ammattipätevyysnimikkeet näiden omilla kielillä, mikä helpottaa tarkistamista.
Työskentely toisessa Pohjoismaassa
Pohjoismaiden kesken on vanhastaan ollut voimassa sopimus eräiden terveyden- ja sairaanhoidon henkilöstöryhmien sekä eläinlääkäreiden yhteisistä pohjoismaisista työmarkkinoista. Sopimus on laadittu siten, että se on sopusoinnussa EU-määräysten kanssa. Sopimusta sovelletaan lääkäreihin, jotka ovat Islannin, Norjan, Ruotsin, Suomen tai Tanskan kansalaisia.
Sopimuksen pääperiaate on vastaava kuin direktiivissä eli jossakin Pohjoismaassa myönnetyn ammatinharjoittamisoikeuden perusteella vastaava oikeus voidaan myöntää myös toisessa Pohjoismaassa. Lisäksi sopimuksessa on erikoislääkäreitä koskeva määräys. Erikoislääkärin pätevyyden hankkinut saa todistuksen samasta pätevyydestä toisessa sopimusvaltiossa edellyttäen että hän on saanut hyväksynnän toimia lääkärinä ja ettei tätä oikeutta ole rajoitettu, ja että kyseinen ammattiala on toisessa sopimusvaltiossa tunnustettu erikoisalaksi.
Direktiivin uudistaminen
Ammattipätevyysdirektiiviä uudistetaan parhaillaan. Komissio antoi ehdotuksensa uudeksi direktiiviksi vuoden 2011 lopussa ja sitä on puolentoista vuoden ajan käsitelty Euroopan Parlamentissa ja EU:n ministerineuvostossa.
Uudistuksen yhteydessä on keskusteltu muun muassa sähköisestä ammattikortista. Ammattikortin tarkoituksena on edistää ammattihenkilöiden väliaikaista liikkuvuutta ja tehdä pätevyyksien tunnustaminen helpommaksi ja nopeammaksi. Vastaanottavan jäsenvaltion olisi esimerkiksi lääkärien osalta päätettävä ammattikortin vahvistamisesta kuukauden kuluessa kotijäsenvaltion lähettämän ammattikortin vastaanottamisesta. Kortti on tulossa käyttöön komission erillisen päätöksen perusteella niille ammattiryhmille, jotka ovat siitä kiinnostuneet. Eurooppalainen lääkärijärjestö CPME on ollut mukana valmistelemassa korttia koskevia ehdotuksia.
Koulutuksen vähimmäisvaatimukset lääkäreille, hammaslääkäreille, proviisoreille, sairaanhoitajille ja kätilöille yhdenmukaistettiin EU-maissa jo 20–30 vuotta sitten. Komission mukaan vähimmäisvaatimuksia tulisi ajanmukaistaa vastaamaan näiden ammattien ja alan koulutuksen kehitystä. Tässä yhteydessä on keskusteltu lääkärin peruskoulutuksen ja erikoislääkärikoulutuksen kestosta.
Direktiiviehdotuksen mukaan lääkärin peruskoulutuksen on kestettävä vähintään viisi vuotta ja ainakin 5 500 tuntia teoreettista ja käytännön opetusta yliopistossa tai yliopiston valvonnassa.
Nykyisessä direktiivissä koulutuksen vähimmäiskestoksi on määritetty kuusi vuotta tai 5 500 tuntia. Lääkäriliitto ja eurooppalaiset lääkärijärjestöt eivät näe syytä laskea koulutuksen vähimmäiskestoa. Nykyisessä direktiivissä erikoislääkärikoulutuksen minimikestoksi on säädetty erikoisalasta riippuen joko 3–5 vuotta. Lääkäriliiton mielestä minkään erikoisalan vähimmäiskoulutuksen ei tulisi olla enää kolme vuotta ja samalla tulisi luoda uusi kuuden vuoden kategoria pitkää koulutusta vaativille erikoisaloille. Eurooppalainen erikoislääkärijärjestö UEMS katsoo, että erikoislääkärikoulutuksen tulisi olla vähintään viisi vuotta. UEMS on myös esittänyt, että erikoislääkärikoulutuksen minimikeston lisäksi pitäisi säätää tarkemmin valmistuvalta erikoislääkäriltä edellytettävästä osaamisesta.
Kielitaidon tarkistamista koskevia ehdotetaan selvennettävän. Henkilön kielitaidon tarkistaminen saisi tapahtua vasta sen jälkeen, kun vastaanottava jäsenvaltio on tunnustanut pätevyyden. Ehdotuksen mukaan terveydenhuollon ammattihenkilöiden osalta toimivaltaiset viranomaiset voisivat kuitenkin tarkastaa kaikkien kielitaidon, jos kansallinen terveydenhuoltojärjestelmä on tätä nimenomaisesti pyytänyt. Tiukempi suhtautuminen terveydenhuollon ammattihenkilöihin on ymmärrettävää, sillä käytännössä Suomessakin on ollut töissä alan ammattihenkilöitä, joiden kielitaito ei ole ollut riittävä työtehtävistä suoriutumiseen.
Uudistus hyväksyttäneen kuluvan vuoden loppupuolella.
Lisätietoja: www.ec.europa.eu/internal_market/qualifications www.valvira.fi
Mervi Kattelu
terveyspoliittinen asiantuntija