Klik, klikklik, klik, klik, … klik. Käsi ylös, kenen mielestä ääni on tullut turhan tutuksi. Yhä lisääntyvä byrokratia on pyörinyt kahvipöytäkeskusteluissa jo monen vuoden ajan. Myös useat lehdet ovat julkaisseet lääkäreiden mielipidekirjoituksia aiheesta, kuten Lääkärin terveiset terveyskeskuksesta (Potilaan Lääkärilehti 09/15) ja Suomessa ei ole pulaa lääkäreistä (HS 03/14). Kirjoituksissa ruoditaan, kuinka terveyskeskuslääkärin työpäivästä iso osa kuluu reseptien uusimiseen, laboratoriotulosten kommentointiin ja erikoissairaanhoidon palautteiden lukemiseen, ja että ’lääkäristä on tullut tietojärjestelmien renki, jonka työpäivästä merkittävä osa kuluu kirjaamiseen, tilastointiin sekä näyttöpäätteen tiimalasin ja virheilmoitusten katseluun”. Miksi siis nostan pinnalle näinkin kuluneen aiheen? Koska ainakin omasta mielestäni koko kirjaamisrumba menee koko ajan vain hurjemmaksi. Klikkauksien määrä lisääntyy, oikean potilastyön määrä vähenee. Täytyy tilastoida, kirjata ja tehdä merkintöjä sinne sun tänne.
Otetaan esimerkiksi terveyskeskuksen vastaanottokäyntien tilastointi. Oman työpaikkani satunnaisotanta paljastaa, että lääkärit tilastoivat käyntejä miten milloinkin. Osa tilastoi silloin tällöin, osa valitsee aina vaihtoehdon ’Peruuta’. Erilaiset tilastot ovat usein palveluiden kehittämisessä hyödyksi, mutta minkälaista dataa saadaan tilastoinnista, jota kukaan ei tee niin kuin pitäisi. Eräs terveyskeskus sai jopa Valviralta selvityspyynnön, miksi jono kiireettömässä hoitoonpääsyssä on niin pitkä. Todellisuudessa näin ei ollut, vaan virheellisen tilastoinnin tulos. Validin datan saamiseksi tulisi tilastoinnista tehdä niin helppoa ja nopeaa, ettei joka kerta joutuisi miettimään, että mihin tämä täppä tällä kertaa kuuluu.
Toisena uutuutena meille esiteltiin menneellä viikolla hoitokertomusten tekeminen. STM:n asetuksen mukaan jokaiselle pitkäaikaissairaalle tulisi tästä lähtien tehdä tiivistelmäsivu, jossa pidetään kirjaa potilaan yksilöllisistä hoitotavoitteista ja niiden toteutumisesta. Tarkoituksena on räätälöidä jokaiselle potilaalle henkilökohtaisempi hoito, jonka avulla sitoutetaan potilasta hoitoon paremmin. Ajatus on erittäin hyvä ja tärkeä, mutta jälleen vie työajasta muutaman lisäminuutin kirjaamiselle. Tavalliset sairauskertomusmerkinnät pitää joka tapauksessa tehdä, jonka lisäksi vastaavia asioita kirjataan erilliseen hoitokertomukseen. Lisäksi tietojärjestelmään lisätään jälleen uusi lehti, jolloin potilaan asioihin perehtyminen vaatii jatkossa vielä enemmän aikaa. Esitiedot täytyy onkia yleislääketieteen, avohoidon, kotisairaanhoidon ja ensihoidon lehdiltä sekä hoitosuunnitelmasta ja erikoissairaanhoidon palautteista. Vielä kun yhtälöön lisätään yhä pidentyvät sairauskertomusmerkinnät , eikä vähiten oman selustan turvaamiseksi, on informaatiosuo valmis. Yhä enemmän tekstiä, yhä useammassa paikassa.
Viimeisenä haluaisin ottaa käsittelyyn erilaiset lausunnot ja todistukset. Lääkkeiden erityiskorvattavuudet ja kuntoutuslausunnot ovat asia erikseen, mutta sitten on se kaikki muu, minkä kanssa lääketieteellä ei ole mitään tekemistä. Onko lääkärin tehtävä arvioida yksittäisen vastaanottokäynnin perusteella, miten potilas pärjää kotona ruuanlaiton, pyykinpesun ja oman hygienian kanssa? Entäpä toinen toistaan hullummat todistukset, saako potilas metsällä ollessaan ampua moottoriajoneuvon päältä ja pitääkö sosiaalitoimen maksaa potilaan pesukone. Kuuden vuoden koulutuksemme ei tähtää tällaisten asioiden ratkomiseen, siitä voimme varmasti kaikki erikoisalasta riippumatta olla yhtä mieltä.
Nuorena lääkärinä huolettaakin kehityksen suunta, ja mihin tämä lopulta johtaa työmme kannalta. Nykysukupolvet ovat toki tottuneet käyttämään tietotekniikkaa, ja teknisten laitteiden naputtaminen kuuluu joka tapauksessa arkipäiväämme. Silti toivoisin, että myös tulevaisuudessa suurimman osan työpäivästämme voisimme käyttää potilaan kohtaamiseen – ei tietokoneen ruudun kautta, vaan ihan livenä.
Liisa Viita-Aho, LL
NLY:n koulutusvaliokunnan jäsen