Opiskelijoiden keskuudessa kuulee paljon puhetta siitä, miten työn tai erikoistumispaikan haussa saattaisi erottua edukseen väitelleenä. Erikoistumisuudistuksen yhteydessä onkin keskusteltu mahdollisuudesta, että tutkimuskokemuksesta saisi etua erikoistumispaikkoja jaettaessa. Harva kuitenkaan puhuu siitä, miten arvokasta tutkimuskokemus voisi olla myös kliinistä työtä tehdessä.
Lääketieteen alalla on nimellisesti kandidaattivaihe, mutta käytännössä meiltä puuttuu muille yliopistotutkinnoille tyypillinen kaksiportainen opintojärjestelmä, jossa ensin tehdään kandidaatin tutkinto kanditöineen ja sitten pro gradu -työhön huipentuva maisterintutkinto. Yhteensä näissä töissä on 60 opintopistettä tutkimusta, kun taas lääketieteellisessä ns. syvärit kattavat 20 opintopistettä. On totta, että lääkärin ammatti vaatii paljon muita taitoja, eikä toisaalta tutkimuksen tekeminen ole kaikkien haaveissa. Tutkimuksesta kiinnostuneet usein päätyvätkin kehittämään osaamistaan muunmuassa väitöskirjatyön merkeissä. Lääkärin kuin lääkärin pitäisi kuitenkin erikoisalaan katsomatta ymmärtää tieteen metodologiasta ja perusteista sen verran, että kykenee seuraamaan ja kriittisesti arvioimaan alansa tutkimusta. Syventävien opintojen opinnäytetyö olisikin erinomainen väline tähän, tietynlainen johdatus tutkimukseen ja työkalupakki muiden tekemän tieteen ymmärtämiseen. Kuitenkin moni opiskelija mieltää sen tutkintoon kuuluvana pakkopullana.
Vaihtoehtolääketieteen vaatiessa yhä tukevampaa jalansijaa olisi tieteen ymmärrys ja popularisointi hyvä väline paitsi kehittäessä omaa osaamistaan, myös arvioitaessa potilaan valitseman hoidon tehoa ja seurauksia. Olisi hyvä kyetä itse pohtimaan objektiivisesti, miksi jonkin uraauurtavan tutkimuksen pohjalta saatua näyttöä uudesta hoidosta tai vaikka lääkkeen haittavaikutuksesta voisi pitää luotettavana (tai epäluotettavana). Ajoittain mediaan ponnahtavat kollegan lausunnot, joissa kumotaan vuosien aikainen, hyvä tutkimusnäyttö yhden julkaisun tai jopa vain oman tuntuman perusteella, saavat pohtimaan mikä seikka tutkimuksen teoriassa on mennyt niinkin pahasti kyseiseltä kollegalta ohi. Sekalainen joukko itseoppineita terapeutteja ja osin myös yksityinen sektori tarjoaa paljon äkkiseltään tieteellisiltä vaikuttavia hoitoja, joiden taustalla olevassa tutkimuksessa saattaa kuitenkin olla suuria menetelmällisiä puutteita ja eettisiä kyseenalaisuuksia. Potilaalla on oikeus päättää. Mutta mikäli tarjotun hoidon teho on perusteltu potilaalle hienoin sanoin ja tutkimksin, joiden taustalla ei kuitenkaan ole noudatettu minkäänlaisia hyvän tutkimuksen käytäntöä, pitäisi tämä asia olla potilaan tiedossa ennen valinnan tekemistä. Esimerkiksi tuttu terveyskeskuslääkäri voisi olla se henkilö, jota potilas kuuntelee ja joka osaisi selittää ymmärrettävästi miksi tarjottu vaihtoehtoinen hoito ei välttämättä ole tutkitusti tehokasta ja turvallista. Pelkkä sen hokeminen, että hoito ei ole suositusten mukaista ei välttämättä tarkoita potilaalle mitään.
Syventävien opintojen opinnäytetyön käsittävä 20 opintopistettä on hyvin pieni määrä. Se voisi kuitenkin olla täysin riittävä antamaan hyvän yleiskuvan tutkimuksesta ja sen tekemisestä, tarjoamaan eväitä lääketieteellisen tutkimuksen arviointiin ja ehkä myös sytyttämään kipinän omalle tutkijanuralle. Suomen Medisiinariliiton 2014 teettämän tutkimuskyselyn tulosten mukaan 23 prosenttia 182:stä kysymykseen vastanneesta koki, ettei ollut saanut riittävää ohjausta tutkimustyölleen. Tämä viittaisi siihen, ettei tälle opinnäytetyölle anneta tarpeeksi painoarvoa myöskään opetushenkilökunnan puolella. Mielestäni olisi aika havahtua näkemään, että nykylääketieteessä kyky ymmärtää tieteellistä tutkimusta on myös kliinikon perustaito, ei vain tutkimusorientoituneiden erityisosaamista tai väline erottua työnhaussa.
Tiina Laiterä, FM LK
Tiedesektorin vastuuhenkilö, Suomen Medisiinariliitto