Ennen potilasta hoitivat Lääkäri ja kansanparantajat. Vuonna 2014 potilasta hoitaa lääkäri — ja naprapaatti, kiropraktikko, vyöhyketerapeutti, homeopaatti sekä tri Google. Lääkärin toimintaympäristö on kokenut perinpohjaisen mullistuksen, ja kyetäkseen hoitamaan potilaitaan jokaisen lääkärin pitää pystyä sopeutumaan tähän muutokseen.
Lääkärin työ pohjaa tieteellisesti vaikuttaviksi todettuihin hoitomenetelmiin, mitä edellyttää jo lääkärin valakin:
“Työssäni noudatan lääkärin etiikkaa ja käytän vain lääketieteellisen tutkimustiedon tai kokemuksen hyödyllisiksi osoittamia menetelmiä. Tutkimuksia ja hoitoja suositellessani otan tasapuolisesti huomioon niistä potilaalle koituvan hyödyn ja mahdolliset haitat.” (1)
Lääkäreinä emme kuitenkaan voi ummistaa silmiämme menetelmiltä ja hoidoilta, joiden vaikuttavuutta ei kontrolloiduin tutkimuksin ole voitu osoittaa. Näitä uskomus-, vaihtoehto- tai täydentäviä lääketieteen palveluita markkinoidaan potilaille ahkerasti, niistä kysytään vastaanotoillamme, ja osa potilaista käyttää niitä, halusimme tai emme. Kaikki eivät perusteluista huolimatta voi hyväksyä, ettei kiusalliseen vaivaan löydy syytä tai ettei vaikeaa sairautta koululääketieteen keinoin voida parantaa. Tällöin vaihtoehdohoidot tarjoavat vastauksia, lohtua ja ymmärrystä.
Aukko lääkärikoulutuksessa
Lääkäriliiton vuonna 2012 tekemän selvityksen mukaan kaikkein kriittisimmin vaihtoehtohoitoihin suhtautuvat alle 46-vuotiaat lääkärit ja heistä erityisesti miehet (2). Kuulun itse molempiin kategorioihin, ja myönnän huokaavani aina syvään, kun joku kertoo hoitaneensa kiinnikekipujaan onnistuneesti vyöhyketerapialla tai kun jonkun degeneratiivinen kiertäjäkalvosinvamma on parantunut viimein jäsenkorjaajan vastaanotolla.
Siitä huolimatta koen velvollisuudekseni tietää, mitä vaihtoehtoiset hoitomuodot tarkoittavat, onko niillä minkäänlaista vaikuttavuutta, ja erityisesti, voiko niistä olla potilaalle haittaa.
Lääkäreiden peruskoulutuksen suhteen ongelmana on, ettei vaihtoehto- tai uskomushoitojen käsittelyyn uhrata paria sivulausetta enempää. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa nuoren lääkärin ajatuksissa lääkäri ja sairaanhoitajat muodostavat hoitotiimin, jota täydentävät tarvittaessa fysio-, puhe- ja toimintaterapeutit. Kaikki muut “erilaiset hoitomuodot” voidaan sitten niputtaa sievästi ns. humpuukikoriin asiaa enempää miettimättä.
Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Tiesitkö esimerkiksi, että naprapatiaa ja osteopatiaa voi ammattikorkeakoulussa opiskella 240 opintopisteen verran, yhtä paljon kuin fysioterapiaa, ja että osteopaatti, naprapaatti ja koulutettu kiropraktikko ovat Valviran suojaamia terveydenhuollon ammattinimikkeitä? Minä en tiennyt lääkärikoulusta valmistuessani. Lisäksi naprapatiasta on kontrolloiduissa tutkimuksissa osoitettu fysioterapian veroista hyötyä epäspesifin alaselkäkivun hoidossa (3-4). Toisaalta muissa tuki- ja liikuntaelimistön ongelmissa näyttö on ilmeisesti selvästi rajallisempaa (5). Muun muassa vyöhyketerapia taas ei tieteellisesti arvioiden sovellu minkään lääketieteellisen ongelman hoitoon (6).
Lääkärin tulee osata kertoa potilaalleen, mikä hoito on vaikuttavaa, mikä ei ja mitä haittoja hoidoista voi olla. Myös niiden hoitojen osalta, joita hän ei itse anna tai suosittele. Lääkärin mielipiteen tulee perustua tietoon, ei siihen olettamukseen, ettei hoito voi olla tehokasta, jos siitä ei mitään lääkärikoulussa puhuttu. Tämä velvoittaa meitä ottamaan selvää myös koululääketieteen ulkopuolisista hoidoista.
Tohtori Google, mikä minulla on?
Erilaiset vaihtoehto- ja kansanparannuskeinot sekä muiden kuin lääkärien antamat hoidot ovat houkutelleet potilaita läpi historian sivun, mutta uutena pelaajana kentälle ovat nousseet internetin pohjattomat tietoverkot, joista yhä useampi hakee apua vaivoihinsa.
Vaikka lääkäri yleisesti edustaakin useimmille suurinta auktoriteettia terveydellisissä ja sairauksiin liittyvissä kysymyksissä, ei lääkäri voi sulkea silmiään verkosta löytävältä tiedolta. Edes lääkärin vastaanottoajan saaminen ei estä potilasta turvautumasta hakukoneiden apuun. Itse asiassa ihmiset hakevat internetistä terveyteensä ja sairauksiinsa liittyvää tietoa erityisen paljon nimenomaan ennen lääkärin vastaanotolle hakeutumista ja heti vastaanoton jälkeen (7-8).
Kun olet diagnosoinut 35-vuotiaalla potilaallasi ensimmäisen kerran kammiolisälyöntisyyttä, on lähes varmaa, että tuo potilas kotiin päästyään avaa Googlen, kirjoittaa hakukenttään sanan kammiolisälyönti ja selvittää, mikä hänellä siis oikein onkaan. Tiedätkö sinä, millaisille sivuille hän todennäköisimmin ohjautuu ja millaista tietoa hän sairaudestaan saa? Jos et, suosittelen lämpimästi selvittämään. Se tieto saattaa paikoitellen poiketa paljonkin siitä, mitä terveysportti ja kardiologian oppikirjat aiheesta kertovat.
Kun lääkäri on selvillä siitä, millaisille sivuille potilas ohjautuu, osaa hän jo vastaanotolla etukäteen kuin huomaamatta kommentoida sivujen väitteitä ja oikaista virheellisiä tietoja. Potilaskin on todennäköisesti tyytyväinen, kun hän kotona Suomi24-palstaa lukiessaan voi ajatella, että tästähän se lääkäri jo mainitsikin. Ja tuosta väitteestä tohtori sanoi, ettei se tutkimusten mukaan pidä paikkaansa.
Kaikkea internetin sisältöä ei lääkäri toki voi perata, mutta ehkä muutaman omalla vastaanotolla tyypillisimmin kohdatun vaivan ja sairauden googlaaminen voisi olla paikallaan.
Kaikilla potilailla ei ole kykyä arvioida kriittisesti tutkimustuloksia ja median esittämiä väitteitä tai tilastotieteellisiä faktoja. Lääkäri voi omilla toimillaan auttaa potilasta löytämään sairaudestaan relevanttia tietoa. Esimerkiksi Duodecimin tarjoamat Tietoa potilaalle -tietoiskut sekä Terveyskirjasto.fi on luotu todelliseen tarpeeseen, ja näitä palveluja kannattaa lääkärin vastaanotollaan mainostaa.
Lääkärin on nykyisin epärealistista kuvitella, että hän hoitaisi potilastaan yksin. Hoitoon osallistuu ja vaikuttaa moni muukin tekijä, ja näiden tekijöiden tunteminen on tärkeää potilaan hoidon onnistumisen kannalta.
Joonas Rautavaara
Kirjoittaja on YEK-vaihettaan terveyskeskuksessa suorittava nuori lääkäri
Kirjallisuutta
- Lääkärin vala
- Ilmanen A, Myllykangas M, Tuomainen T-P, Vertio H, Vuorenkoski L. Lääkärien suhtautuminen vaihtoehtohoitoihin vuonna 2012, Suom Lääkäril 2013;68(13-14):1014-1018.
- Skillgate E1, Vingård E, Alfredsson L., Naprapathic manual therapy or evidence-based care for back and neck pain: a randomized, controlled trial. Clin J Pain. 2007 Jun;23(5):431-9.
- Skillgate E, Bohman T, Holm LW, Vingård E, Alfredsson L. The long-term effects of naprapathic manual therapy on back and neck pain – results from a pragmatic randomized controlled trial, BMC musculoskeletal disord. 2010 Feb 5;11:26. doi: 10.1186/1471-2474-11-26.
- Gross A, Hoving J, Haines T, ym. A Cochrane review of manipulation and mobilization for mechanical neck disorders. Spine 2004;29:1541–8.
- Ernst E. Is reflexology an effective intervention? A systematic review of randomised controlled trials. Med J Aust. 2009 Sep 7;191(5):263-6.
- Hu X, Bell RA, Kravitz RL, Orrange SE: The prepared patient: information seeking of online support group members before their medical appointments. J Health Commun 2012, 17:960-978.
- Bell RA, Hu X, Orrange SE, Kravitz RL: Lingering questions and doubts: online information-seeking of support forum members following their medical visits. Patient Educ Couns 2011, 85:525-528.