Satuin joskus television ääreen katselemaan ohjelmaa, jossa Jyrki Sukula tuli konkurssikypsään tai muuten ongelmaiseen yritykseen ja yritti saada siitä taas toimivaa yksikköä. Muutosehdotukset eivät yleensä olleet isoja tai hankalia, vaan enemmänkin pieniä perusasioita, jotka eivät syystä tai toisesta toimineet, ja pahimmillaan vaikuttivat kaikkeen toimintaan.

Moni erikoistuvista lääkäreistä aloittaa erikoistumisensa yhdeksän kuukauden terveyskeskuspalvelulla. Osa on yhdessä paikassa pidemmän aikaa, osa ehtii sinä aikana olla useammassa terveyskeskuksessa, kuten itse olen ollut. Sen vuoksi olen huomannut monta pientä, ja välillä hieman suurempaakin, asiaa, jotka tuntuvat toimivan tai epätoimivan terveyskeskuksissa. Osa epäkohdista  sopii toki myös sairaalamaailmaan. Suuri osa ongelmista liittyy toki myös uudessa työpaikassa aloittamiseen. Halusin nostaa niistä esille muutaman ja tarjota myös ratkaisuja.

1. Kunnon perehdytys

Kaikki alkaa siitä. Sen ei aina tarvitse olla määrällisesti tai ensi-istumalta pitkä. Ihminen pystyy omaksumaan yhden päivän tai viikon aikana rajallisen määrän tietoa. Itse koen, että tietojärjestelmiäkin tärkeämpää on saada hyvä perehdytys talon tapoihin – meetingeihin, lähetekäytäntöihin, muuhun henkilökuntaan. Olisi myös tärkeää, että ensimmäisen päivän, puolenpäivän tai jopa viikon jälkeen, kun työtehtäviin on jo päästy paremmin sisään, joku muistaisi vastata erikoistuvan lääkärin kysymyksiin ja tarvittaessa muistuttaa uudelleen käytännöistä, jos ja kun joku asia on unohtunut tai jäänyt epäselväksi. Tutorlääkäri – tai vertaistutorsysteemi on toimiessaan hyvä järjestelmä, mutta sille pitää varata aikaa myös perehdyttävässä päässä, liian usein erikoistuva joutuu kilpailemaan huomiosta uusittavien reseptien tai lausuntojen kanssa. Itse uskon vilpittömästi siihen, että hyvä perehdytys on kustannustehokasta, vaikka vaatisikin suhteellisen paljon resursseja. Lääkäri pystyy tekemään työnsä paremmin ja tehokkaammin ja potilas saa parempaa hoitoa. Ja varmasti kaikki työntekijät viihtyvät paremmin, sekä uudet että vanhat.

2. Tietojärjestelmät tutuksi

Vaikka me nykyiset diginatiivit solahdamme suhteellisen vaivattomasti eri potilastietojärjestelmiin, on alussa aina oma opettelemisensa  – toisissa ja toisille enemmänkin. Jonkinlainen pikaohjepaperinivaska on hyvä olla olemassa, mutta paljon oppii vain tekemällä. Usein montaa reittiä pääsee Roomaan, mutta joskus huomaa jämähtäneensä siihen useamman klikkauksen systeemiin vain siksi, että niin on alun perin sen oppinut. Vaikka koko lääkäriporukan ATK-koulutuksella on nykyään aika huono kaiku, alun peruskäytön oppimisen jälkeen erilaisia vinkkejä oppii parhaiten mielestäni toisten toimintaa seuraamalla ja isommalla porukalla ongelmakohtia miettimällä. Potilastietojärjestelmien lisäksi käytössä voi olla laboratorio-ohjelma, kuvankatsomisohjelma, EKG:t erillisessä järjestelmässä, työpaikan sähköposti ja monta muuta. Menee otettu röntgenkuva hukkaan, jos sitä ei saa auki tai kunnolla tulkittua hankalien säätöominaisuuksien vuoksi.

3. Tarpeeksi aikaa

Aluksi työnteko voi olla hidasta monestakin syystä.  Vastavalmistuneena sitä opettelee kaikkea sitä, mitä koulussa ei opeteltu, mutta vastaanotolla tulee joka päivä vastaan, toisesta työpaikasta tulleena voi erilainen potilasmateriaali, eri vastuualueet tai eri potilastietojärjestelmä aiheuttaa työhön oman viiveensä. Ja aluksi tuntuu, että jokaista asiaa pitää kysyä! Kuka tekee labralähetteen, mistä potilas saa kainalosauvat, kuka varaa potilaalle ajan kolmen kuukauden päähän, tekeekö täällä joku rasituskokeita, koska ja minne se pyyntö sitä varten tehdään? En toistaiseksi tiedä ketään lääkäriä, joka mieluummin istuisi työhuoneessa tekemättä mitään kuin hoitaisi potilaita.  Kun saa alkuun tehdä rauhassa ja kunnolla, työtahti kyllä nopeutuu. Usein suoriteperusteinen palkkaus voi myös motivoida tiivistämään vastaanottolistaa. Toisaalta on hyvä muistaa, että vastaanotoissa laatu on määrää tärkeämpi.  Itse ainakin mieluummin hoitaisin useamman asian kerralla kuntoon, kuin monta asiaa huonosti –  jostain syystä terveyskeskuksessa harvoin tuntuu että voi hoitaa vastaanotolla vain yhden asian ja kunnolla. Vastaanottoaikojen pitää olla riittävän pitkiä ja paperityöaikaa täytyy olla riittävästi!

4. Toimivat systeemit

Jotta jokainen voisi tehdä oman työnsä kunnolla, työnjaon ja hoitopolkujen täytyy olla selkeitä ja toimivia. Lääkärin pitää tietää, mitä hoitajan vastaanotolla tapahtuu, jotta kumpikaan ei tee turhaa tuplatyötä. Koulutusaiheet kannattaa miettiä niin, että osa aiheista kertautuu useammankin kerran vuoden aikana, mutta mahdollisesti hieman erinäkökulmasta, jotta koulutus hyödyttäisi pidempäänkin talossa olleita.

5. See one, do one

Etenkin neuvoloissa, koulu- ja opiskelijaterveydenhuollossa on paljon hiljaista tietoa ja toisaalta työ onkin varsin erilaista, kun keskitytään tarkastamaan pääosin terveitä lapsia ja nuoria. Samoin äitiys- ja ehkäisyneuvoloissa monella voi olla paljon hyviä käytännön neuvoja tai ohjeita, joita ei opi jos niitä ei koulun penkillä ole oppinut, eikä koskaan pääse kenenkään työskentelyä seuraamaan. Olisi ensiarvoisen tärkeää, että näihin pystyttäisiin järjestämään vähintään yksi yhteinen päivä edeltäjän tai muun seniorin kanssa, mikä ei kokemukseni mukaan todellakaan ole kaikkialla käytäntö. Eipä haittaisi, jos joku aika jätettäisiin myös hoitajien työn seuraamiselle.

6. Avoimuus kehitysehdotuksille

Osassa työpaikoista muistetaan, että uudet työntekijät voivat tuoda tullessaan uusia toimivia käytäntöjä. Vasta taloon tullut voi myös nähdä epäkohdat eri tavalla kuin pidempään talossa ollut. Työntekijöillä on usein tarve kertoa huonoista järjestelyistä, mutta valitettavan usein ketään ei kiinnosta kuunnella. Palautetta pitää ja saa antaa ja sitä pitäisi myös pystyä vastaanottamaan. Kehittää ei tietenkään pidä vain kehityksen vuoksi, mutta vielä ei ole tullut täydellisesti toimivaa terveyskeskusta vastaan –  vinkatkaa toki jos tiedätte!

Jos yllämainitut asiat toteutuvat terveyskeskuksessasi, onnittelut! Muista kertoa siitä esimiehellesi ja työtovereillesi. Jos eivät, voit vapaasti välittää jutun ylilääkärillesi. Edellä mainitut asiat ovat mielestäni loppujen lopuksi niin perusasioita, että edes ihmettelen tarvetta tällaisen kirjoituksen tekemiseen. Kokemus on kuitenkin opettanut, että monella terveyskeskuksella on vielä paljon matkaa niiden saavuttamiseen. Joten eiköhän laiteta terveyskeskukset ainakin meille nuorille lääkäreille kuntoon –  ilman Jyrki Sukulaa tai hänen kanssaan!

 

Tiia Mönttinen, LL

Kirjoittaja on NLY:n hallituksen  jäsen