Viime metreillä ennen valmistumista kasattavia suoritteita riittää ja lopputentit painaa päälle, mutta samalla on muistettava elävänsä viimeisiä opiskelijaelämän kuukausia ja otettava ilo irti! Minulle tämä tarkoitti pitkään mielessä pyörineen Fimsic-harjoitteluvaihdon toteuttamista mahdollisimman kaukana koto-Suomesta todellisten erojen sekä uuden kulttuurin kokemiseksi.

Hakukohteeksi valikoitui Etelä-Amerikan jättiläinen Brasilia.

Rion palmurantojen kuvat mielessä pienenä shokkina tuli, kun 7 viikkoa ennen vaihtoon lähtöä sijoituskaupungikseni ilmoitettiin Teresina?? Nopea googlaus: Brasilian koillisosassa, sisämaassa, 300 km rannikosta, yksi maan kuumimmista kaupungeista, lähes miljoona asukasta ja Piauin  osavaltion pääkaupunki eli ehkei mikään tuppukylä kuitenkaan? Osastosijoitus sen sijaan oli juurikin toivottu infektiotaudit ja vieläpä trooppisiin sairauksiin erikoistuneessa sairaalassa!

Seikkailuasenteen kerättyäni lähdin innostuneena matkaan alkeellisilla portugalin taidoilla, sekä keltakuume- ja salmonella-rokotuksilla varustettuna. Malaria-aluetta Teresina ei ollut ja zicaan nyt ei voinut varautua sen kummemmin kuin hyttysiin Suomen kesässäkään. Heti kättelyssä minulle selvisi Brasiliassa olevan melko tuore julkinen terveydenhuoltojärjestelmä (perustettu 1988), jollaisen luominen mantereen kokoiseen valtioon ei ole ihan yksiselitteistä. On otettava huomioon muun muassa, että yli 200 miljoonan asukkaan väestön lukutaito on vasta viimeisen 10 vuoden sisään ylittänyt 90%, kyseessä on maailman suurin katolilainen valtio, 85% väestöstä asuu kaupunkialueella, mutta etäisyydet ovat harvan rakentamisen vuoksi pitkiä, tiet ovat kehnoja ja varsinaista rautatieverkostoa ei ole. Vakavimpiin terveysongelmiin kuuluu edelleen lapsi- ja äitikuolleisuus, liikenteen, väkivallan ja itsemurhien aiheuttama kuolleisuus sekä yhä enenevissä määrin ei-tarttuvat taudit kuten sydän- ja verisuonisairaudet, ylipaino sekä syöpätaudit. 2012 elinajanodote oli 74 vuotta, joista 64 ns. terveitä elinvuosia.

Pääsylippuna julkiseen terveydenhuoltoon toimii kansallinen terveyskortti tai uudempi brasilialainen henkilökortti, joka henkilötunnuksen avulla mahdollistaa potilaan terveystietojen tarkastelun niin yksityisessä kuin julkisessakin toimipisteessä. Perustana terveydenhuollolle ovat Suomen tapaan paikalliset terveyskeskukset (Unidade Básica de Saude), joissa kunnianhimoisena pyrkimyksenä olisi hoitaa jopa 90% potilaiden ongelmista. Puutteellisen diagnostisen välineistön ja olemattomien konsultaatiomahdollisuuksien vallitessa tavoitteesta jäädään kuitenkin vielä kauaksi. Terveyskeskukset kärsivätkin kansalaisten keskuudessa luottamuspulasta eikä lääkärikuntakaan toistaiseksi arvosta terveyskeskuskollegoitaan kovin korkealle. Toisaalta vierailu erääseen Teresinan toimivimmista terveyskeskuksista osoitti henkilöstön tuntevan hyvin alueellisen väestöpohjansa, olevan aidosti kiinnostuneita heidän ongelmistaan ja voivan järjestää tiloissaan myös koulutuksia sekä vapaa-ajan aktiviteetteja, kuten tanssikursseja vanhuksille. Siitäpä mallia Suomenkin hyvinvointikeskuksiin ja yksinäisten vanhusten piristämiseen!

Erikoissairaanhoito on puolestaan keskitetty sekä eri spesialiteettien yksiköihin, että toisaalta suurempiin sairaaloihin, joissa on aina sisätautista (Brasiliassa general medicine) osaamista sekä usein kirurgiaa (esim. yliopistosairaalat). Maanlaajuisen kattavuuden saavuttamiseksi monet julkiset sairaalat ovat varsin pieniä, yli 55%:ssa vain 50 vuodepaikkaa. Vielä vuonna 2012 valtaosa 66% sairaaloista ja 70% sairaansijoista oli yksityisiä, vaihtelevan erikoisalakattauksen tarjoavia sairaaloita, joissa resurssit ovat ja hoito ovat usein parempaa.

Erikoista on, että lähes kaikilla sairaaloilla, niin yksityisillä kuin julkisillakin on omat päivystyksensä. Ei varmasti ole kansalaisille helppoa tietää, minne kulloinkin tulisi hakeutua. Ikävää bisnestä onkin, kun yksityispraktiikat maksavat taksikuskeille ja majataloille potilaiden ohjaamisesta omien palveluidensa ääreen. Melkoista lääkärin etiikkaa moiset diilit.

Suurin osa omista käytännön kokemuksistani rajautui melko pienehköön ja nukkavieruun, mutta varsin arvostettuun infektiivisten ja trooppisten tautien sairaalaan. Akuuttivastaanotolle saapui tasaisena virtana erilaisten elukoiden (useimmiten koirien ja kissojen, välillä myös käärmeiden) puremia, erilaisia kuumeilijoita sekä paljon huonokuntoisia HIV-/AIDS-potilaita. Pitkien välimatkojen vuoksi potilaat saapuivat valmiiksi vaihtovaatesäkkien sekä saattajien kera pidempään visiittiin varautuneena. Tutuiksi tulivat erityisesti meningiittiepäilyt sekä alueelle tyypillinen viskeraalinen leishmanioosi. Dengue- ja keltakuumekausi oli alkamassa vasta helmikuussa. Zikaa ei näkynyt tai kuulunut, sillä eihän se infektiona niin kovin kummoinen ole, vaan ongelmatiikan pääpaino kasautuu obstetrikkojen ja pediatrien harteille.

Laboratoriodiagnostiikkaa sekä kuvantamisia oli saatavilla (päivisin myös TT), mutta pyynnöt piti kirjata käsin ja tuloksia sai usein odotella, välillä jopa päiviä. Verenkuva sentään oli saatavilla päivystyksellisesti, CRP:tä ei käytetty. Kaikki sisään otetut potilaat punnittiin mekaanisella vaa’alla ja kuume mitattiin perinteisellä kainalomittarilla.

Osastoilla tuberkuloosiepäilyt saivat omat huoneensa, joiden ”ilmaeristys” ilman sulkutiloja saati alipaineistusta tuntui lähes vitsiltä, vielä kun tubipotilaat saivat istuskella käytävillä pelkkä leikkausmaski suojanaan. Muut potilaat sekä päivittäin paikalla olevat omaiset jakoivat 3-5 hengen huoneita, ilman väliverhoja tai televisioita, ilmastoinnin toimiessa vain muutaman tunnin päivässä. Joka aamuisista lääkärin kierroista vastasivat yksin tai yhdessä seniorilääkärinsä kanssa 5-6 vuoden lääketieteenopiskelijat, jotka suorittivat 2 vuoden mittaista rotaatioharjoitteluaan (internato) eri sairaaloissa. Kaikkiin (käsin tehtäviin) määräyksiin vaadittiin kuitenkin ohjaavan lääkärin allekirjoitukset, joita toisinaan jouduttiin odottelemaan ja metsästämään ympäri sairaalaa.

Jännittävämpiä tapauksia suomalaiselle lääkisopiskelijalle olivat varmastikin yksittäinen leprapotilas, lukuisat leishmanioosipotilaat suurentuneine maksoineen ja pernoineen (mahtava perkussiokoulutus) sekä HIV-potilaat eksoottisine opportunisti-infektioineen. Tavallisin lääkityskombinaatio osastollani oli HAART-terapia (vähintään kolme HIV-lääkettä) höystettynä jonkin opportunisti-infektion hoito- tai ehkäisylääkityksellä kuten neurotoksoplasmoosin yhteydessä sulfa+trime+foolihappo+antikonvulsantti. Jotakin olosuhteista kertoo, että termi avohoitopneumonia oli täysin vieras ja empiiriseksi antibioottihoidoksi pneumoniaan aloitettiin keftriaksoni, yleensä makrolidin kera.

Vierailu sairaalan teho-osastolle paljasti karusti sen, minne suuri osa AIDS-vaiheen potilaista viimeisiksi päivikseen päätyy. Hoitotahdon tekeminen katolilaisessa valtiossa ei ole vielä kovinkaan yleistä ja palliatiivinen hoito melko lailla lapsen kengissä. Toisaalta on vaikeaa tietää, mikä infektioista on se fataali.  Oli hämmentävää 3 viikon aikana todistaa tullessaan sekavan, afaattisen ja hemipleegisen, HIV-lääkkeensä laiminlyöneen parikymppisen nuoren miehen toipuminen neurotoksoinfektiostaan omin voimin käveleväksi.

Kuukauden vaihto oli kaikkiaan unohtumaton kokemus, jota voi vain suositella. Soluttautuminen paikallisten pariin on hieno tapa päästä aitiopaikalle toiseen kulttuuriin ja saada perspektiiviä kotimaan tilanteeseen. Brasilialaista vastaanottavaisuutta ja vieraanvaraisuutta tulee ikävä, mutta onpahan turvallista olla takaisin Suomessa.

 

Sara Mäkelä, LK

NLY:n koulutusvaliokunnan jäsen