SOTE-uudistusta on synnytetty pitkään ja kivuliaasti kuin isopäistä vasikkaa. Marraskuinen hallituskriisi toi meille viimein linjaukset: Keskusta sai maakuntansa ja Kokoomus sai oven auki yksityiselle palvelutuotannolle.  

Moni on pitkään uskonut siihen, että markkinaehtoinen terveydenhuolto on tehokkaampaa. Näin tuotettujen palvelujen lisääminen on nähty tapana pelastaa terveydenhuolto. Kuntien tuottamat palvelut nähdään sen sijaan kömpelöinä ja raskaina. Yksityisen terveydenhuollon mannekiiniksi on nostettu muutama vuosi sitten avattu Pohjolan Omasairaala. Sairaalassa on hiottu prosessit äärimmilleen ja lääkärit pystyvätkin tutkimaan useita kymmeniä potilaita päivässä. Lääkärit keskittyvät siihen mitä osaavat, eivät byrokratiaan.

Tämä kuulostaa niin hyvältä, että se panee, ainakin hetkeksi, uskomaan, että tätä kopioimalla voisimme pelastaa myös julkisen terveydenhuollon. Onko todella näin?

On totta, että me tarvitsemme yksityiselle puolelle valuneet lääkäriresurssit käyttöön, erityisesti yleislääkäreiden osalta. Nykyinen kahden päällekkäisen järjestelmän tilanne on varsin ongelmallinen. Tällä hetkellä KELA:n korvausjärjestelmä mahdollistaa sen, että lääkäriresursseja voidaan tuhlata myös järjettömyyksiin. KELA-korvauksen saa käynnistä kuin käynnistä. Myös työterveyshuoltoa tuetaan julkisilla varoilla.

Yksityiseen hoitoon liittyy nykyjärjestelmässä muitakin ongelmia. Yksityisellä tarjottu hoito ei ole myöskään minkään hoitokokonaisuuden osa ja hoitovastuu pirstaloituu. Tämä ei yleensä ole potilaan etu. Hoidon laadussa on myös suurta vaihtelua: potilaat voivat shoppailla sen lääkärin, jonka tarjoama hoitolinja heitä miellyttää. On turhauttavaa käydä torjuntataistelua antibioottiresistenssiä tai PKV-lääkkeiden väärinkäyttöä vastaan, kun naapurikorttelissa näitä lääkkeitä saa aivan eri kriteereillä. Esimerkiksi virusinfektioiden toteamiseen, allergia- ja ehkäisylääkkeiden uusimiseen käytetään yksityisellä puolella runsaasti kallisarvoisia lääkärin vastaanottoaikoja. 

Yksityinen palvelutuotanto osana julkista terveydenhuoltoa ei saa tarkoittaa kerman kuorimista päältä. Se ei saa keskittyä perusterveiden pikkukremppojen hoitoon, kun muualla ährätään moniongelmaisten ja monisairaiden potilaiden kanssa huonommalla palkalla. Yksityinen hoito ei saisi maksaa myöskään enempää kuin vastaava hoito julkisella puolella. Jos hoitoon julkisella kuluvalla rahalla saa yksityisellä puolella saman, ei kenelläkään pitäisi olla vastaansanomista. Tämä periaate täytyy ottaa uuden järjestelmän lähtökohdaksi. Puolivillaisissa kompromisseissa piilee suuria vaaran paikkoja. Esimerkiksi potilaiden omavastuuosuudet yhdistettynä palveluseteleihin asettavat potilaat eriarvoiseen asemaan ja muistuttavat nykyistä KELA-korvausjärjestelmää. Sitä virhettä emme halua toistaa. Kaikilla kun ei ole varaa maksaa ekstraa päälle. Palveluseteleiden tai sairaanhoitokorvausten tulisikin kattaa kaikki hoidosta syntyvät kulut. Jos yksityinen toimija ei pysty tällä hinnalla palvelua tarjoamaan, se ei ole kilpailukykyinen julkisen palvelutuotannon kanssa ja ei ansaitse yhteiskunnan tukea.

Täytyy myös muistaa, että kaikkia saatavilla olevia palveluja ei välttämättä tarvita: kaikki potilaat eivät tarvitse lääkärin vastaanottoa. Yksityisvastaanotto ei voi olla tapa kävellä triage-hoitajan yli. Ei ainakaan, jos palveluun käytetään julkista rahaa. Alussa mainittu Pohjolan Omasairaalan mallikaan ei ole suoraa kopioitavissa julkiselle puolelle. Monisairaiden potilaiden ja vanhusväestön hoitaminen on aivan eri taitolaji kuin melko terveiden traumapotilaiden päiväkirurgia. Pohjolan mallissa on silti paljon hyvää. Ennen kaikkea se, että se on pienoiskokoinen yksikanavaisen rahoituksen simulaatio. Palvelujen tuottaja ja kaikkien sivukulujenkin maksaja on sama taho. Jo tämä ratkoo monta ongelmaa palveluketjussa.

Tässä kolumnissa on esitetty monta EI:tä ja varausta. Vastapainoksi täytyy todeta, että yksityisellä sektorilla on kuitenkin paljon tarjottavaa. Sen resurssit voivat tilkitä terveyskeskusten lääkäripulaa ja auttaa lyhentämään jonoja. Rinnalle tarvitaan kuitenkin selkeät pelinsäännöt ja tulosohjautuva, yksikanavainen rahoitusjärjestelmä. Meille saattaakin näin samalla tarjoutua ainutlaatuinen mahdollisuus yhtenäistää palvelujen laatua ja saatavuutta. Elämme jännittäviä aikoja.  On suotavaa, että palvelutasoa pystytään parantamaan tinkimättä terveydenhuollon tasa-arvoisuuden, kustannustehokkuuden ja inhimillisyyden periaatteista. Nämä ovat isoja toiveita ja isoja sanoja. Terveydenhuoltojärjestelmän toimivuus ei kuitenkaan saa jäädä unelmahötöksi, niin tärkeä asia se hyvinvoinnin kannalta on. Toivotaan, että poliittiset puolueet eivät suhmuroinnilla ja poliittisilla lehmänkaupoilla vesitä tätä mahdollisuutta vaan ajattelevat potilaiden ja järjestelmän kokonaishyötyä.

Iiro Karhiaho
NLY:n Terveyspoliittisen valiokunnan jäsen
hallituksen projektityöntekijä