Muistan lääkiksen puolesta välistä paneelikeskustelun kandiseuran kerhotilalla, jonka aiheena oli tutkimus- sekä väitöskirjatyö. Panelisteina oli joko väitöskirjaa tekeviä lääkäreitä tai yliopistolla / yliopistoklinikoissa olevia dosentti- ja professoritason tiedemiehiä ja –naisia.
Tutkimuksesta puhuttaessa nuorten kollegoiden kanssa, keskustelu vääjäämättä ohjautuu mahdollisen väitöskirjan tekemiseen. Moni tekee väitöskirjaa ja tähän on useita eri motivaatiotekijöitä. Toisaalta vielä useampi ei tee tutkimusta tai väitöskirjaa. Toistuvasti kahvipöytä- ja muissa keskusteluissa yhtenä säännöllisenä syynä nousee esiin se, että väitöskirja käytännössä edellytetään, mikäli haluaa työllistyä erikoislääkärin virkaan yliopistoklinikassa. Erikoisalakohtaiset erot väitelleiden lääkäreiden osuuksista ovat suuret.
Toki heti alkuun on muistettava, että tutkimuksen tekoon on myös muita, usein paljon tärkeämpiä syitä. Tutkimuksen tekeminen on parhaimmillaan hyvin kiinnostavaa ja stimuloivaa ja se opettaa monenlaisia asioita. Se pakottaa perehtymään omaan tutkimusalaan syvällisesti, opettaa jatkuvasti kyseenalaistamaan ja ajattelemaan kriittisesti sekä nostamaan esille oman ja muiden tekemän tutkimuksen vahvuuksia ja heikkouksia. Yleensä parhaaseen lopputulokseen päästään kun mielenkiinto tehtävään työhön ja siihen tarvittavat resurssit ovat kohdallaan. Anekdotaalisesti usein ajatellaan, että väitöskirjan tulisi tekeytyä siinä ohessa kun päivät täyttyvät työ- ja päivystysvuoroilla, perhevelvoitteilla ja muilla arkipäiväisillä ja –iltaisilla asioilla. Tutkimukseen käytettävä aika kun lopulta on pois muusta ajasta, siitäkin huolimatta, että priorisoisi, keskittäisi tai muuten tehostaisi toimintaa.
Tutkimuksesta keskusteltaessa keskustelu yleensä kulminoituu väitöskirjan tekemiseen tai sen tekemättä jättämiseen. Tällä saadaan karkea ja varsin keinotekoinen kahtiajako väitelleisiin ja ei-väitelleisiin lääkäreihin. Kun tutkimus kiistatta opettaa monenlaisia hyödyllisiä taitoja, jotka myös varmasti tukevat kliinistä työtä niin olisiko näitä mahdollista oppia ilman monivuotista väitöskirjaprojektia?
Ulkomailla työskentelin pestissä, jossa 75% työajasta oli kliinistä ja 25% akateemista työtä, jonka osa-alueeksi oli määritelty tutkimus. Sen sijaan, että olisin tehnyt kirjallisuuskatsauksia ja tämän jälkeen analysoinut klinikan aineistoja sekä osallistunut julkaisutoimintaan (tähänkin toki olisi ollut mahdollisuus erityisesti pidemmän pestin aikana) minua kehotettiin perehtymään klinikassa käynnissä oleviin tutkimusprojekteihin, niiden käytännön toteutukseen ja auttamaan niiden toteutuksessa tekemällä klinikkaan toimintaohjeet uuteen aloitettavaan tutkimukseen. Mikäli olisin ollut kyseisessä klinikassa pidempään töissä, seuraava askel olisi ollut perehtyminen päätutkijan rooliin, jossa vastataan kliinisen tutkimusprojektin toteutuksesta yksikössä ja otetaan laajemmin kantaa mahdollisesti ilmeneviin haittatapahtumiin ja erilaisiin tulkintaongelmiin tutkimusprotkollassa. Erona kotimaisessa yliopistoklinikassa tehtävään tutkimukseen verrattuna oli, että toimenkuva keskittyi aineiston analysoinnin ja artikkelien kirjoittamisen sijasta, varsinkin näin alkuvaiheessa, tutkimuksen käytännön osa-alueiden, kuten potilaiden seulonnan ja rekrytoinnin sekä kelpoisuusehtojen ympärille. Ammattikirjallisuudessa julkaistavien artikkelien tulokset ja mahdolliset sudenkuopat hahmottuvat paremmin kun päivystyksessä näkee hyvin nopeasti eteneviä tilanteita, joissa pitää tehdä päätöksiä potilaan soveltuvuudesta tutkimuspotilaaksi. Oman näkökulmansa tuovat myös tutkimuksen eettiset osa-alueet ja suostumusasiat, erityisesti tajuttoman tai kriittisesti sairaan potilaan kohdalla. Perusasioita on myös pakko selkiyttää kun potilaiden kanssa keskustelee heidän suostumuksestaan tai kieltäytymisestään osallistua tutkimuspotilaina tutkimukseen. Kaiken keskiössä täytyy samalla pitää ajatus, miksi kyseistä tutkimusprojektia tehdään, mitä tiedetään tähän asti, mitä pyritään selvittämään ja mitkä ovat mahdolliset hyödyt ja haitat potilaalle. Kotimaisessa kliinisessä tutkimuskentässä kuulee lisäksi usein käytävillä ja kahvipöydissä, että tutkimukseen on harvoin realistista allokoitua työaikaa. Panostuksesta tutkimukseen omassa pestissäni kertoivat työkalenterissa tutkimukselle säännöllisesti varatut ja suojatut palkalliset työpäivät. Minkäänlaista nimeä mihinkään julkaistuun paperiin, lukuun ottamatta yksikön sisäisiä ohjeita, ei lopulta kertynyt, mutta koin tämän lähestymistavan tutkimukseen erittäin hyödyllisenä ja näkökulmaa antavana. Se myös lisäsi mielenkiintoa tutkimuksen tekoa kohtaan tulevaisuudessakin.
Ensimmäinen kosketus tutkimukseen lääkiksen aikana lienee tutkielman tekeminen osana syventäviä opintoja. Tämä voi tarkoittaa hyvin erilaisia projekteja; yksi tekee kirjallisuuskatsausta yhteenvetoa, toinen tekee kokeita soluilla ja reagensseilla ja kolmas esimerkiksi koe-eläintutkimusta. Osa julkaisee tuloksia myös ammattikirjallisuudessa. Tutkielman tekoon ja tieteellisen tiedon tulkintaan liittyviä opintoja on lukujärjesteyksessä harvakseltaan eri vaiheissa. Tutkielma tehdään opintojen ohessa ja toisinaan se saattaa jäädä viimeisenä asiana roikkumaan ennen valmistumista tiedekunnasta. Suhtautuminen tutkielmaan vaihtelee väkisin tehdystä aitoon ja intohimoiseen suhtautumiseen kaikkea aihepiiriä ja projektia liittyvää kohtaan. Opiskelijoiden kokemukset tutkielman teosta mahdollisesti heijastuvat suhtautumiseen tutkimukseen tai väitöskirjan tekoon jatkossa.
Ruotsissa lääkärikoulutukseen kuuluu pakollisena osana yhden lukukauden mittainen tutkimusprojektissa mukana olo, joka ajoittuu yliopistosta riippuen joko neljännen tai viidennen vuoden opintojen jälkimmäiselle puoliskolle. Opiskelijat hakevat itseään kiinnostavan alan tutkimusryhmään. Lukukausi alkaa introviikolla, jossa opetetaan tiedonhakua sekä tilastointi- ja viitteidenhallintaohjelman käyttöä. Lukukauden puolessa välissä on vaihe, jolloin siihen astinen työ, riippumatta mitä on saanut aikaiseksi, on pakko palauttaa. Tutkimusryhmässä tapahtuvan ohjauksen lisäksi opiskelijat on jaettu aiheiden mukaisesti pienryhmiin, joissa töitä esitellään vuorotellen lukukauden mittaan. Lopputyö, joka palautetaan lukukauden lopussa, vastaa laajuudeltaan Suomessa tehtävää syventävien opintojen tutkielmaa. Kokemukset tästä mallista pienellä otannalla kuulostivat hyvin positiivisilta.
Englannissa lääkärikoulutuksessa on mahdollista vapaavalintaisten opintojen ja oman kiinnostuksen kautta suuntautua tutkimukseen. Varsinaista tutkielmaa tutkintoon ei kuitenkaan kuulu vaan tutkimusta sivutaan varsin lyhyesti erilaisten lyhyiden seminaaritöiden kautta, jotka ovat huomattavasti lyhyempiä ja suppeampia kuin edellisten esimerkkien lopputyöt. Moni innostuu tutkimuksesta valmistumisen jälkeen osana laadunvalvontaprojekteja (pakollisia Englannissa lääkärinoikeuksien ylläpitämiseksi) tai mikäli työpaikalla on muutoin tutkimustoimintaa, johon usein on mahdollista osallistua jos suinkin itsellä tällaiseen on kiinnostusta. Varsinainen väitöskirjatutkimus kuitenkin on asia erikseen ja oma projektinsa, johon kiinnostus näistä pienemmistä, usein opettavaisista projekteista voi kuitenkin herätä.
Tarvittaisiinko tutkimukseen innostamiseen erilaisia malleja ja mahdollisuuksia? Olisiko aika keskittyä väitöskirjakeskeisyydestä muihin tutkimuksen tärkeisiin osa-alueisiin? Tutkimuksen idea kai olisi lähteä luovista ideoista, nykyisten mallien haastamisesta ja uusien ratkaisumallien etsimisestä. Vai mitä mieltä sinä olet?
Lauri Husa
LL
