Itähelsinkiläinen lääkäripariskunta turhautui somessa leviävään väärään terveystietoon ja ihmisten yksipuoliseen kuvaan lääkäreistä: syntyi Instagram-tili laakarit.hibo.ibrahim. Tilillä Hibo Abdulkarim, 33 ja Ibrahim Ahmed, 34 julkaisevat luotettavaa terveystietoa ja puhuvat tasa-arvosta. Hibo ja Ibe kertoivat Nuorelle Lääkärille Instagram-tilin taustoista ja siitä, miten nuoret lääkärit voivat edistää yhdenvertaisuutta omassa työyhteisössään.
Hibo ja Ibrahim perustivat tammikuussa 2021 Instagramiin tilin, jolla he julkaisevat helposti lähestyttävää, tieteeseen perustuvaa terveystietoa.
Tilillä julkaistaan sekä suomeksi että englanniksi, jotta sisältö olisi myös ei-suomenkielisten seuraajien saavutettavissa.
Ajatus Instagram-tilistä syntyi lääkäri-identiteettiin liittyvästä turhautumisesta väärään tietoon. Kaverit, kaverien kaverit ja tuttavat kyselivät usein terveysasioista. Pandemian aikana tiedon tarve oli kasvanut vielä entisestään.
“Ihmiset käyttävät nykyään kohtuullisen paljon aikaa somessa, oli sitten kyseessä Twitter tai Instagram”, toteaa Ibrahim. ”Mennään sinne, missä potilaat ovat. Tili on ikään kuin täsmälääke niihin asioihin, jotka aiheuttavat hämmennystä ja kysymyksiä.”
Lisäksi Hibon ja Iben Instagram-tilin ydinajatuksena on tuoda marginalisoitujen ryhmien ääni kuuluviin. Eri sairauksien ohella tilillä on puhuttu myös rasismin terveysvaikutuksista sekä muun muassa mielenterveyteen liittyvistä stigmoista.
”Kirjoitamme paljon myös yhdenvertaisuuskysymyksistä: asioista, joista ollaan keskusteltu kavereiden kanssa. Siitä idea lähti, että tässä olisi alusta, jossa voi puhua näistä aiheista isolle yleisölle kerralla. Erilaisten ihmisten representaatio on tärkeää.”
”Meidän näköisiä tyyppejä on tosi vähän julkisuudessa, ja ajateltiin, että jos haluaa nähdä itsensä näköisiä ihmisiä, niin pitää lähteä itsekin tekemään.”
”Tosi usein, kun puhumme yhdenvertaisuudesta, niin ihmiset olettavat, että puhumme siitä sen takia, että olemme tummia tyyppejä valkoisessa maassa”, Hibo kertoo. Hibo ja Ibrahim korostavat, ettei tilillä ole kyse ainoastaan rasismista, vaan kaikesta syrjinnästä. “Joistain aiheista emme puhu yhtä paljon, jos meidän ääni ei ole se, jonka täytyy kuulua, vaan sen pitää olla kyseiseen viitekehykseen kuuluvan ihmisen puheenvuoro. Rasismista kysytään eniten, koska kuulumme viitekehykseen, jota se koskettaa, ja voimme sillä alustalla rohkeasti puhua. Se on aihe, jossa me koetaan, että meillä on asiantuntijuutta monella tasolla”, pohtii Hibo.
“Terveydenhuollossa on useampi potilasryhmä, joka kokee, että heitä ei nähdä yksilöinä ja ihmisinä, vaan he kokevat tulevansa nähdyksi edustamansa ryhmän kautta. Oli sitten ylipainoinen, päihde- tai mielenterveyspotilas, sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluva potilas, niin samanlaista viestiä tulee. Koetaan, että luokitellaan herkästi.”
Potilaat ovat pyytäneet ”kantasuomalaista lääkäriä”
Hibo ja Ibrahim kiittelevät nuoria lääkäreitä valveutuneisuudesta. Samalla heitä huolestuttaa se, että ei-kantasuomalaiset potilaat nähdään terveydenhuollossa usein “hankalina”. Maahanmuuttajataustaisena nähdyn potilaan kokeman kivun saatetaan esimerkiksi olettaa olevan niin sanottua kulttuurikipua, jolloin oireita ei tule tutkittua asianmukaisesti ja ajoissa.
Myös lääkäri kohtaa ennakkoluuloja. Hibo kertoo, että kun poikkeaa ulkonäöltään valtaväestöstä tai nimi kuulostaa vierasperäiseltä, joutuu lääkärinä tekemään ylimääräistä työtä potilaiden vakuuttamisessa omasta ammattitaidosta.
“Monet potilaat ovat hyvin ennakkoluuloisia. Jälkikäteen moni on kiitellyt, että ai ihanaa, sä oikeesti kuuntelit etkä ollut kellon kanssa sanomassa, että aika loppui ja ulos.
Omista ajoista joutuu kyllä monesti joustamaan ja venymään oman työn vaatimuksen yli, jotta ennakkoluuloisen potilaan saa vakuutettua hoidon “oikeellisuudesta”. Näinhän ei pitäisi olla ja se syö lääkärin jaksamista. Jälkikäteen potilaat ovat kuitenkin tyytyväisiä”, kertoo Hibo.
Ibellä on hyvin samanlainen kokemus. Monesti oletetaan, ettei tietynnäköinen ihminen voi olla lääkäri. Tilanne voi kuulostaa tutulta etenkin naiskollegoista ihonväristä riippumatta.
“Jos sattuu olemaan sekä nainen että POC (people of color), niin on vielä vähän epäonnekkaammassa tilanteessa. Ja kun on vielä nuori, niin sitä kyseenalaistamista tulee vähän joka tasolla”, Hibo täydentää.
Kulttuurieroja vai ei?
Moni miettii, miten ottaa puheeksi potilaan oireet ja kokemukset kulttuurieroja kunnioittaen.
“Kun puhutaan “maahanmuuttajataustaisista” – termi, joka ei oikein kerro ihmisestä mitään – tai varsinkin POCeista, kyse on niin heterogeenisistä ryhmistä, että on vaikea antaa yleismaailmallista neuvoa”, Hibo toteaa. ”Monen POCin kohdalla heidän ainoa kulttuurinsa on suomalainen kulttuuri. Niin sanotut “muun taustaiset” Suomessa kasvaneet ovat ihan suomalaisia, vaikka niillä on vanhemmat, yksi vanhempi tai isovanhemmat, jotka ovat tulleet jostain muualta.
Kulttuurihan tulee siitä ympäristöstä, jossa kasvaa.
Voi olla, että ihmisellä on suorempaa asiantuntemusta myös toisesta kulttuurista; voi olla, että ottaa tietyt aspektit vanhempien kulttuurista omaan identiteettiinsä. Loppupeleissä suomalaisen kulttuurin ymmärrys, käsitys ja käyttö on niin laajaa, että ei voi puhua kulttuurierosta.”
Jonkinlaisena yleisohjeena Hibo kannustaa kyseenalaistamaan omia ennakkoluulojaan. “Meillä kaikilla on niitä, eikä sen myöntäminen ole häpeä. Varsinkin kovassa kiireessä, jossa ei ole ehtinyt miettiä, miksi ajattelin tuolla tavalla potilaasta, voi olla, että omat ennakkoluulot ovat vaikuttaneet. Sekin, mitä ajatuksia ja tuntemuksia erilaiset potilaat herättävät itsessä jo nimen tai ulkonäön perusteella, ennen kuin potilaan kanssa on keskustellut, on tärkeä asia pohtia.”
Vastaanotolla asioista voi puhua yleensä melko suoraan, kunhan selittää miksi aihe on oleellinen. ”Monesti meillä ammattilaisilla on kynnys kysyä jostain, mutta se kynnys muodostuu omista olettamuksista tai työpaikan kulttuurista”, pohtii Hibo.
”Hyvin useasti riittää, että lääkärillä on ne vuorovaikutustaidot, jotka meillä kaikilla tulisi olla, ja on empaattinen. Jos ihmisellä on kulttuuritaustasta riippumatta joku vaikea kokemus taustalla, niin eihän sitä pitäisi täräyttää suoraan.
Jos on ulkomaalainen potilas vastaanotolla ja miettii, voiko heidän kulttuurissaan puhua seksielämästä tai mielenterveydestä, niin usein riittää, että kertoo, minkä takia kysyy.
En ole itse vielä kohdannut potilasta, joka kieltäytyisi.”
Jonkinlainen käsitys ihmisen kulttuurista, joka pohjautuu faktoihin eikä ennakkoluuloihin varmasti auttaa niin tilanteiden tulkinnassa kuin potilaan kohtaamisessa. Perusasioilla pääsee kuitenkin pitkälle. Jos jokin asia on epäselvä, kysy, älä oleta, Hibo ja Ibe muistuttavat.
”Aito kuuntelu ja läsnäolo on kaikista arvokkainta. Jos potilas kuuluu vähemmistöön, se korostuu”, kiteyttää Hibo.
Hibo kehottaa välttämään yleistämistä: “Kohtaa ihminen ihmisenä ja yksilönä. Sitä ei voi korostaa liikaa, vaikka se kuulostaa hirveän yksinkertaiselta. Jokainen leima, jonka potilaalle laitamme, ottaa ihmisyyttä pikkuisen pois. Potilas ei olekaan tämän niminen henkilö tässä näin, vaan somali, irakilainen, homoseksuaali, muslimi tai pakolainen. Näiden leimojen vaikutusta hoitoon on myös tutkittu. Vaikka olisi kulttuurieroja tai kielimuuria, tulee muistuttaa itselleen, että jokaista pitää kohdella yksilönä.”
“Miten haluaisi itseään hoidettavan, jos on vieraalla maalla, tai jos omainen sairastuu ulkomailla, miten haluaisi hänet nähtävän?”
“Tulisi yrittää muistaa myös se, että marginaalissa olevat ihmiset kohtaavat yhteiskunnassa ennakkoluuloja ja kyseenalaistamista jatkuvasti. Voi ajatella, että sinun kohtaamisesi voi tälle ihmiselle olla se ainoa kohtaaminen, jonka aikana hän kokee, että hänet kohdataan yhdenvertaisena”, Hibo jatkaa.
Stereotypioilla on taipumus vahvistua
Stereotypiat voivat syntyä ja vahvistua terveydenhuollossakin huomaamatta. ”Jos esimerkiksi ajatellaan, että tietyissä kulttuureissa koetaan oireita herkästi, lääkärillä on tämän kulttuuritaustan omaavan henkilön kohdalla jo valmiiksi muodostunut olettamus siitä, ettei hoidettavaa ole. Potilas taas kärsii oireista edelleen, jolloin hän saattaa käydä vastaanotolla saman asian vuoksi useamman kerran, mikä syventää hoitavan tahon käsitystä siitä, että hän on niin sanotusti hoitohakuinen. Tästä syntyy ikävä kierre, joka viivästyttää hoitoja ja huonontaa hoitotulosta.”
“Toinen esimerkki voisi olla, että on maahanmuuttaja, joka ei käy terveysasemalla, koska hänellä on luottamuspulaa terveydenhuoltoon. Sitä kautta hän passivoituu. Syntyy stereotypia, että joku tietty vähemmistöryhmä on passiivisia ihmisiä”, Ibrahim kuvaa.
Hibo jatkaa: ”Joskus lääkärinkin on helppoa erehtyä ajattelemaan että ’kolmas peräkkäinen somalipotilas, joka ei ole käynyt verenpainekontrolleissa vuosikausiin. Kaikki somalit ovat tällaisia, että eivät käy kontrolleissa.’ Jos katsoo potilaan taustoja, niin siellä on useasti mukana rakenteellisia ongelmia, joita potilas kohtaa, joiden vuoksi tulee tiettyjä haasteita.”
”Se korostuu enemmän turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten terveydenhuollossa. Mitä tulee suomalaisiksi identifioituviin ihmisiin, joiden ihonväri tai nimi poikkeaa valtaväestöstä, heidän haasteensa ovat taas täysin erilaisia kuin turvapaikanhakijoilla ja maahanmuuttajilla”, Hibo muistuttaa.
Lääkärit edistämässä tasa-arvoa terveydenhuollossa
Omaan työympäristöönsä voi kiinnittää huomiota.
“Osataanko johdossa ja työpaikalla isommalla kaavalla huomioida, miten lääkärit voi tehdä työnsä mahdollisimman helposti ja tehokkaasti?
Onko esimerkiksi pidemmät vastaanottoajat mahdollistettu, kun potilas tarvitsee tulkkia?
Onko tulkin tilaus tehty sujuvaksi, jottei lääkäriltä mene siihen aikaa?”, huomauttavat Ibe ja Hibo.
Esihenkilön roolissa olevat voivat edistää yhdenvertaista potilastyötä esimerkiksi luomalla kanavan, jonka kautta potilaat voivat antaa palautetta helposti ja nopeasti. Jos siinä kysytään suoraan syrjinnästä, on myös todennäköisempää, että potilaat uskaltavat tuoda sitä esiin. Tämän jälkeen asiaan on helpompi puuttua.
Esihenkilöt voivat myös järjestää koulutuksia. ”On paljon kokeneita asiantuntijoita, jotka tekevät antirasistista työtä ja järjestävät koulutuksia myös työpaikoilla ja viranomaisille. Otetaan näitä ammattilaisia mukaan ja järjestetään koulutusta. Annetaan konkreettisia työkaluja, miten toimia ennakkoluulottomasti potilaskohtaamisessa, mitä ennakkoluulojen tarkastelu on ja miten omia ennakkoluulojaan voi haastaa”, luettelee Hibo.
Hän kannustaa kouluttautumaan aiheesta: “Ennakkoluuloista eroon pääseminen vaatii aktiivista työtä. Sitä varten koulutus on äärettömän tärkeää, ja sitä ei hirveästi terveydenhuollossa näe. Monella työpaikalla on paperilla nollatoleranssi rasismille, ja se on sillä selvä. Mutta mitä konkreettista asialle tehdään?”
”Uskomme, että suurin osa ammattikunnan edustajista haluaa tehdä työtään yhdenvertaisesti. Ongelmana voi olla se ei-tiedostettu ennakkoluuloisuus, joka kuitenkin mahdollistaa syrjivän hoidon, vaikka se ei ole tahallista. Eli oleellista olisi omien ennakkoluulojen tarkastelu, kyseenalaistaminen ja niiden työstäminen.”
Kannattaa haastaa itsensä
“Mitä tulee nuoriin lääkäreihin, aloittaisin antamalla kiitosta. On ehkä kasvettu sellaiseen aikaan, että tasa-arvokysymykset ovat olleet tapetilla ja on keskusteltu yhdenvertaisuudesta. Iso osa meillekin tulleista kysymyksistä on tullut nimenomaan lääketieteen kandidaateilta. Yksikin kysyi, miten kohdataan ja statustetaan huivia käyttävä potilas ja miten kaulaa tai päänahkaa tutkitaan, jos on huivi”, Hibo kertoo.
Nosto: ”Mitä tulee nuoriin lääkäreihin, aloittaisin antamalla kiitosta. On ehkä kasvettu sellaiseen aikaan, että tasa-arvokysymykset ovat olleet tapetilla.”
”Potilastyössä se, että jaksaa kiinnostua, lukea näistä asioista ja haastaa itsensä, on se, mitä neuvoisin nuorille lääkäreille. Se hyvin useasti riittää. Asiat selviää kysymällä. Huivikysymyksen kohdalla vastaukseni nuorelle kollegalle oli, että kerro miksi haluat sen alueen paljaaksi ja pyydä, että hän ottaa huivin pois. Se on aidosti niin yksinkertaista”, Hibo valottaa.
Lääketieteen opetuksen valkonormatiivisuus voi aiheuttaa haasteita ei-valkoisen potilaan hoidossa.
”Miten tunnistat tietyt sairaudet potilailla, kun sairauksien opettamisessa käytetty materiaali on pääsääntöisesti valkoihoisista ja osa sairauksista näyttää hyvin erilaiselta tummemmalla iholla?”
pohtii Hibo.
“Varsinkin kandeja kannustaisin siihen, että laittaa viestiä eteenpäin ja kysyy, miksei meillä ole tätä opetusta. Se tekee jo tosi paljon. Opiskelijoiden esiin tuoma tarve pyritään yleensä huomioimaan.”
“Itsensä haastaminen on kaiken A ja O. Meillä kaikilla on ennakkoluuloja, meillä kaikilla on stereotypioita. Kannattaa pysähtyä miettimään, mitä ennakkoluuloja itsellä on. Seuraava kysymys on: miksi? Jos ajattelee, että maahanmuuttajapotilaat ovat hankalia, niin mistä se johtuu? Voiko olla niin, että omassa ajattelussa ja työpaikkakulttuurissa on jokin pielessä, tai että on ympäristöstä saanut tällaista viestiä? Vai onko kyse siitä, että on 15 minuutin akuuttiaika ja asiat ovat muutenkin vaikeita, sitten siihen kielimuuria väliin tai kulttuurieroa, ja näistä syistä työ on hankalaa?” Hibo lisää.
“Ei ole kyse siitä, että koko ajan pitää oppia uutta termistöä ja uusia asioita, vaan riittää, että on empatiaa ja on aidosti kiinnostunut juuri sen yksilön kohtalosta ja senhetkisestä vaivasta. Kyllä se välittyy potilaalle, oli kulttuurieroa tai kielimuuria tai ei. Siinä syntyy luottamus ja sen kautta ihminen kokee, että häntä on hyvin hoidettu”, kiteyttävät Hibo ja Ibe.
”Hyvin useasti se on puolet siitä duunista, mitä me tehdään. Että potilas kokee, että häntä on kuultu.”
Ibrahim Ahmed, 34 v.
Opiskellut Oradeassa, Romaniassa. ”Opiskelin Englannissa biokemistiksi, ja valmistuin vuonna 2012. Se toimi vähän kuin aasinsiltana, jonka kautta ajauduin lääkikseen.”
Viettänyt suurimman osan urastaan sairaalalääkärinä, pääosin sisätaudeilla ja geriatrisella osastoilla. ”Terveyskeskuspalvelun tein pidennettynä, tykkäsin todella siitä koska työnkuva oli kovin erilainen.”
Hibo Abdulkarim, 33 v.
Opiskellut Sheffieldissä, Iso-Britanniassa. ”Lapsena halusin lääkäriksi, vaikka en silloin tiennyt mitä lääkärin työ sisältää. Lukioiässä tein monenlaisia töitä, kävin opiskelemassa vuoden ajan liiketalouteen suuntautuvia opintoja lukion jälkeen… Ihan tosissani yritin löytää jotain muuta ammattia kuin lääkäriyden. Lopulta mikään muu ei tuntunut yhtä mielenkiintoiselta. Lapsuuden ystäväni oli perheineen muuttanut Britteihin nuorena ja oli siellä lääkiksessä. Hän kannusti hakemaan sinne opiskelemaan. Kokeilin, ja onneksi pääsin sisään.”
Työkokemusta eniten terveyskeskuksista ja psykiatrialta. ”Psykiatrialla olen myös ollut paljon, mutta erikoistuminen on vielä auki.”
Teksti: Sonja Laitinen
Kuvat: Taavi Kaartinen
