Saavuin Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön sairaalaan Jemeniin kaksi päivää sitten, ja kädet ovat täynnä työtä. Olen hoitanut potilaita aamusta iltaan. Jotkin asiat leikkaussaleissa täällä ovat erilaisia kuin kotona Helsingissä, varsinkin anestesialaitteet, jotka onneksi ovat aika helppoja käyttää. Eroihin kuitenkin tottuu nopeasti, pitää vain ottaa yksi potilas kerrallaan – no, joskus potilaita on kaksi, kolme tai neljä yhtä aikaa – ja tarttua haasteeseen avoimin mielin. Tšekkiläinen kirurgimme Filip ja koko henkilökunta ovat niin kokeneita ja mukavia että sota unohtuu hetkeksi. Mutta todellisuudessa sota on vain kahden tunnin ajomatkan päässä ja se ravistelee koko maata. Olen tullut tänne kuukaudeksi auttamaan paikallisväestöä, joka joutuu maksamaan sodasta kovan hinnan, keskellä tätä jo kaksi vuotta jatkunutta humanitaarista kriisiä.
Saavuin Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön sairaalaan Jemeniin kaksi päivää sitten, ja kädet ovat täynnä työtä. Olen hoitanut potilaita aamusta iltaan. Jotkin asiat leikkaussaleissa täällä ovat erilaisia kuin kotona Helsingissä, varsinkin anestesialaitteet, jotka onneksi ovat aika helppoja käyttää. Eroihin kuitenkin tottuu nopeasti, pitää vain ottaa yksi potilas kerrallaan – no, joskus potilaita on kaksi, kolme tai neljä yhtä aikaa – ja tarttua haasteeseen avoimin mielin. Tšekkiläinen kirurgimme Filip ja koko henkilökunta ovat niin kokeneita ja mukavia että sota unohtuu hetkeksi. Mutta todellisuudessa sota on vain kahden tunnin ajomatkan päässä ja se ravistelee koko maata. Olen tullut tänne kuukaudeksi auttamaan paikallisväestöä, joka joutuu maksamaan sodasta kovan hinnan, keskellä tätä jo kaksi vuotta jatkunutta humanitaarista kriisiä.
Humanitaarinen työ on aina kiinnostanut minua. Vuonna 2009 vietin joitakin kuukausia pienessä ugandalaisessa terveyskeskuksessa, ja siitä kiinnostus vain kasvoi. Taisin kuulla Lääkärit Ilman Rajoja -järjestöstä ensimmäisen kerran Ruandan kansanmurhan yhteydessä, ja siitä lähtien tämä sairaanhoitoon erikoistunut avustusjärjestö on pyörinyt mielessäni. Olen jotenkin pitänyt itsestäänselvyytenä, että anestesian ja tehohoidon erikoislääkärinä jonain päivänä lähtisin tekemään humanitaarista työtä. Puoli vuotta sitten kävin haastattelussa järjestön Tukholman-toimistossa, ja nyt olen siis Jemenissä, hyvin lähellä rintamaa.
Matka tänne oli oma seikkailunsa. Pariisissa järjestetyn pikaperehdytyksen jälkeen lensin Addis Abeban kautta Djiboutiin, jossa odotin pari päivää ennen kuin järjestön lentokone pystyi lentämään Jemenin pääkaupunkiin Sanaan. Sieltä matka jatkui tänne Khamerin kaupungin sairaalaan. Täällä hoidamme niin vastasyntyneitä kuin vanhuksiakin vammoista riippumatta. Repertuaariimme kuuluu mm. yleiskirurgia, gastroenterologia ja obstetriikka. Meillä on myös paljon traumapotilaita, joilla on ampumahaavoja tai jotka ovat joutuneet liikenneonnettomuuksiin.
Tavallisia päiviä täällä ei ole. Eilinen alkoi kiireellisellä keisarinleikkauksella ja päättyi teini-ikäisen tytön leikkaukseen. Tyttö ei pysty puhumaan hypoksiasta johtuneen kehitysvamman takia, mutta hänen ilmeestään pystyi päättelemään, että hänellä oli kovat vatsakivut. Kirurgimme päätyivät tekemään laparotomian ja he löysivät suolistosta sellua, puunkuorta ja hiuksia, joita hän oli nieleskellyt jo ilmeisesti pidemmän aikaa. Kirurgit pystyivät poistamaan tämän massan hänen suolistostaan, mutta leikkauksen jälkeen hän oli edelleen niin takykardinen, että jouduimme nesteyttämään häntä lisää IV-nesteillä ja jatkamaan IV-antibioottihoitoa. Kun illalla olin palannut asuntolaamme, ajattelin hänen vointiaan ja mietin, millaista hänen elämänsä täällä Jemenissä mahtaa olla. Vaikka maa on kaaoksessa ja köyhä, tämä on ehkä kaunein paikka, missä olen ikinä käynyt.
Sairaalaan on vain kymmenen minuutin kävelymatka, ja aamulla Khamerin kadut ovat täynnä ihmisiä ja liikennettä. Olimme juuri aloittaneet aamukokouksen, kun minut hälytettiin hätä- keisarinleikkaukseen. Neljäkymmentävuotiaalla naisella oli jo seitsemän lasta, hän oli seitsemännellä kuulla raskaana ja vuoti runsaasti verta. En vieläkään ollut täysin sinut anestesialaitteiden kanssa, mutta kokeneiden paikallisten kollegoiden avulla saimme kaiken hyvin toimimaan. Noin tunnin kestäneen leikkauksen jälkeen ja parin yksikön verensiirron jälkeen äiti ja tyttölapsi voivat taas hyvin. Tai niin ainakin luulin.
Päivä täyttyi muilla leikkauksilla. Kun iltapäivällä olimme osastokierrolla, minut ja jemeniläinen anestesiologikollegani kutsuttiin vastasyntyneiden teho-osastolle. Aamulla syntyneen lapsen kunto oli romahtanut ja hän tarvitsi jatkuvaa manuaalista ventilaatiota ja hapetusta vakavan hypoksian takia. Hän oli hyvin heikko, hänen ihonsa oli jo sinertävä ja hän hengitti huonosti. Hän oli jo saanut suonensisäisiä antibiootteja ja nestehoitoa mahdollisen sepsiksen takia, mutta nyt hän todennäköisesti kärsi myös vakavasta mekoniumaspiraatiosta, eikä hänen pienet keuhkonsa olleet tarpeeksi vahvoja ja kehittyneitä kestämään sitä kaikkea. Emme voineet intuboida häntä, koska sairaalassa ei ollut ventilaattoria. Emme myöskään voineet lähettää häntä toiseen sairaalaan. Vaikka täällä olisikin ollut toinen sairaala, jonne hänet olisi voinut viedä, hänen perheellään ei koskaan olisi varaa. Lääkärit Ilman Rajoja tarjoaa aina ilmaista sairaanhoitoa sitä tarvitsevalle, mutta paikalliset klinikat ovat maksullisia.
Täällä keskellä sotaa, kaukana moderneista ventilaattoreista ja kehittyneistä tehohoitoyksiköistä, me olimme hänen paras mahdollisuutensa. Valitettavasti emme pystyneet auttamaan paljoa enempää, kuin mitä olimme jo tehneet. Pystyimme vain tarkkailemaan tilannetta, jatkamaan hänen jo saamaansa hoitoa ja toivoa parasta.
Mainitsinko muuten jo, että tämä on ensimmäinen komennukseni Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön kanssa?
Kariantti Kallio, anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri
www.laakaritilmanrajoja.fi
Lue myös Kariantin muut komennuksella kirjoitut jutut Sota-alueella voi riittää ojennettu käsi ja Sodan pienimmät uhrit !
