Suomessa lääkärinoikeudet ovat toistaiseksi olleet käytännössä ikuiset. On toki tilanteita, joissa nämä voidaan poistaa, mutta tämä vaatii toistuvaa ja hyvin räikeää väärinkäyttöä. Monessa muussa maassa tilanne on toisin; lääkärinoikeudet ovat määräaikaiset ja näiden ylläpitämiseksi on olemassa erilaisia käytäntöjä. Monimutkaistuvassa yhä tarkemman diagnostiikan maailmassa ja hoitovaihtoehtojen lisääntyessä samaan on painetta myös Suomessa.
Yksinkertaisuudessaan resertifikaatio tarkoittaa ammattioikeuksien uudistamista määräajoin siten että tästä sovitut kriteerit täyttyvät. Käytännöstä riippuen tämä vaatii vaihtelevan määrän aikaa ja rahaa. Asioita, joita yhä harvemmalla yksilöllä tai taholla on kiinnostusta uhrata. Kuuluisa latinankielinen sanonta kuuluu Ex nihilo nihil fit –tyhjästä ei synny mitään. Resertifikaatiokin vaatii omat resurssinsa.
Muutosten tapahtuessa haastavaa on suunnitella ennalta jotakin, jota ei ole ennen ollut. Resertifikaatio herättää monenlaisia ajatuksia. Pelkoa siitä, ettei kenties saakaan kerättyä tarvittavia suoritteita ja todistuksia kasaan, lääkärin autonomian kaventumista ja työnkuvan muutosta rajoitetumpaan suuntaan. Moni kenties ajattelee, että kyllä se siinä sivussa menee kunhan pitää vähän kirjaa siitä mitä tekee ja muistaa toimittaa Valviraan nipun sähköisiä dokumentteja. Ei välttämättä aina mene.
Jotta asiaan saadaan hiukan konkretiaa, niin jaan pari ajatusta siitä, mitä resertifikaatio voi olla.
Olen toiminut Englannissa laillistettuna lääkärinä, jossa ensimmäisten kuukausien sisällä laillistuksesta valvontaviranomaiselle (General Medical Council, jatkossa tuttavallisemmin GMC) tuli toimittaa tieto työpaikasta ja tämän ammattioikeusasioiden vastuuhenkilöstä. Jonkin ajan kuluttua töiden aloittamisen jälkeen häneltä saapui sähköpostiviesti, jossa ohjeistettiin toimittamaan vuosittainen arviontikaavake. Tähän sähköiseen lomakkeeseen kerätään tietoja urasuunnitelmista ja kehityskohteista sekä palautetta työyhteisön jäseniltä eri ammattiryhmistä, potilailta ja esimiehiltä. Tämän lisäksi tulee listata ja eritellä käydyt koulutukset ja kurssit sisältöineen sekä esittää näyttöä toiminnan kehittämisestä toimipaikalla (esimerkiksi sairaalan hoitoprotokollien toteutumisen tilastoimisesta omassa työpisteessä). Kliinisiä kehittämiskohteita pohditaan ja eritellään ja oma osansa on myös potilastapauksien reflektoinnilla. Mikäli työvuoden aikana on saanut moitteita tai kehuja, myös nämä listataan. Lisäksi mahdolliset kurinpitotoimet tai tarkemman tutkinnan kohteeksi joutuminen tulee ilmoittaa.
Kyseinen lomake on 21 sivua pitkä interaktiivinen PDF-tiedosto. Suurin osa on lääkärin itsensä täyttämää osioita ja lopuksi käydään kehityskeskustelu esimiehen kanssa, jossa vastauksia käydään läpi ja esimies kirjaa oman osuutensa. Lomakkeeseen liitetään myös vaihteleva määrä evidenssiä, esimerkiksi otteita kirjallisista palautteista, koulutustodistuksia ja kirjallisia todistuksia lääkärin suorittamista toimenpiteistä toisen valvonnan alaisena. Lopullinen dokumentti toimitetaan sairaalan ammattioikeusasioista vastaavalle henkilölle, joka omassa yksikössäni oli ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri. Se, tekeekö hän kliinistä työtä resertifikaatioasioiden lisäksi, jäi minulle hieman epäselväksi, koska prosessi vaikuttaa vievän runsaasti aikaa. Valvontaviranomaisella on rekisteri eri sairaaloiden vastaavista henkilöistä, jotta valvontajärjestelmä pysyy ajan tasalla. Työpaikan vaihtuessa GMC:lle tulee toimittaa ajantasainen tieto uudesta työpaikasta ja valvojasta.
Edellä kuvattu varsin raskas prosessi vie rutkasti aikaa ja aineistoa reflektoidaan ja kerätään varsin pitkältä ajalta usein kiireisen työn lomassa. Dokumenttien arkistointia ja kirjanpitoa varten yleinen käytäntö on sähköisen portfolien ylläpito. Tämä on usein erikoislääkäriyhdistyksen kautta tilattava palvelu, jonka hinta vaihtelee joistakin kymmenistä euroista useampaan sataseen riippuen uravaiheesta ja tarkemmasta jäsenyyden luonteesta. Usein portfolion saaminen käytännössä edellyttää liittymistä myös jonkin erikoisalayhdistyksen jäseneksi joskin muitakin, hiukan soveltavia, vaihtoehtoja on tarjolla.
Vuosittaisen arvoinnin jälkeen valvontaviranomainen käsittelee ja tarkistaa edellä mainitut tiedot. Viiden vuoden välein anotaan ammattioikeuksien jatkamista. Mikäli lääkäri ei säännöllisesti raportoi asianmukaisesti tekemisistään virallisia väyliä pitkin, on mahdollista, että laillistuksen kanssa tulee hankaluuksia ennen määräajan umpeutumista. Jos tietoja ei ole toimitettu tarvittavin väliajoin voi lopputuloksena olla valvontaviranomaisen käynnistämä tutkinta, jossa selvitetään lääkärin kompetenssia tehdä työtään ja mahdollisesti hyllytetään oikeudet kunnes epäselvyydet on korjattu ja tarvittavat tiedot toimitettu. Englannissa lisäksi valvontaviranomaiselle kuuluu ilmoittaa ylinopeussakoista lähtien mahdolliset rikkeet, liittyivät nämä työntekoon tai eivät. Nämä eivät automaattisesti vaikuta lääkärinoikeuksiin, mutta valvontaviranomaisen mukaan ”heidän kuuluu tietää” asiasta. Esimerkkinä GMC:n Englantiin muualta muuttaneiden lääkärien perehdytyskoulutuksessa esitettiin piirroskuva hypoteettisesta lääkäristä heilumassa bussipysäkillä humalatilassa ja samassa yhteydessä todettiin, että kyseinen käytös ei ole lääkärille sopivaa. Suomalainen jääkiekon MM-kullan juhlinta olisi tulkintani mukaan ylittänyt rajan roimasti.
Liekö edellä luetelluista varsin perusteellisista käytännöistä johtuvaa vaiko sattumaa, mutta laillistusprosessi ja ammattioikeuksien ylläpitäminen on merkittävästi kalliimpaa Englannissa kuin Suomessa. Paikalliselle valontaviranomaiselle tulee maksaa vuosittain noin 200-400 euron suuruinen rekisteröitymismaksu riippuen uravaiheesta. Oman osansa ottavat myös sähköisen portfolion / erikoislääkäriyhdistyksen vuosimaksu sekä koulutukset (joihin osallistutaan huomattavasti useammin ainakin osittain omakustanteisesti). Rahan lisäksi prosessi vaatii myös aikaa ja jaksamista; kyseessä on lopulta uusien ja aikaa vievien tehtävien lisäämisestä nykyisten työtehtävien rinnalle tai valitettavan useassa tapauksessa lääkärin vapaa-ajalle. Nämä ovat viime kädessä pois potilastyöstä tai omatoimisesta opiskelusta, perheajasta tai lepäämisestä. Kaikki edellä mainitut ovat tärkeitä ja usein vähissä monella lääkärillä. Asetelmaa sekoittaa myös se, että ammattioikeuksien ylläpitäminen ja tätä kautta oikeus työskennellä terveydenhuollon ammattihenkilönä ovat lakisääteisiä asioita, jotka on pakko hoitaa. Viime kädessä vastuu on kullakin yksittäisellä lääkärillä, mikä ei aina luo kannustinta työnantajalle järjestää aikaa ammattioikeusasioiden hoitamiseen työajan puitteissa. Kehitys- / arviointikeskustelut toki ovat myös työnantajaa sitovia asioita, mutta koska kyse on loppuviimeksi oikeudesta tehdä laillisesti töitä, on suurin työ- ja todistustaakka kullakin yksittäisellä lääkärillä.
Uudistusten ja prosessien keskellä lääkäri helposti ajautuu koneiston vietäväksi. Valmiiksi henkisesti, joskus myös fyysisesti, haastavassa työssä kapasiteetti on valmiiksi jo leanattu tehokkuuden ylärajoille. Tasapaino keikkuu helposti kun tulee uusia aikaa vieviä tehtäviä nykyisten lisäksi, jotka on ”pakko vain hoitaa” kuten niin moni muukin asia nykymuotoisessa lääkärintyössä.
Tämän tekstin tavoitteena ei ole toimia seikkaperäisenä kuvauksena resertifikaatiosta yhdessä terveydenhuoltojärjestelmässä vaan herättää ajatuksia jos ja kun mahdollinen resertifikaatio Suomeenkin tulee. Kaikella on aina hintansa ja erityisesti kun rakkenetaan uutta järjestelmää ei kaikkia kerrannaisvaikutuksia pystytä arvioimaan etukäteen. Nämä tulevat viime kädessä yrityksen ja erehdyksen kautta.
Byrokratia on hyvä renki suojaamaan ihmisiä. Tällaisia lääkäritkin ovat. Asetelma voi kuitenkin vääristyä, mikäli liian raskas prosessi ottaa vallan.
Lauri Husa
