”Ai sä aloitit jo tänään, ei sulle taida ollakaan vielä tunnuksia valmiina.”, ”Joo, mä voin ottaa sen päivystyspuhelimen kun ei mulla oo muuta kun tää perehdytys. Katos se soikin jo.”, ” Ai eikö tää potilastietojärjestelmä ollutkaan sulle tuttu entuudestaan?”, ” Sulla tuleekin toi ensimmäinen potilas tossa vartin päästä, että eiköhän me siihen mennessä olla valmiita”, ” Niin sulla onkin heti huomenna sitten sitä neuvolaa, mutta siitä mä en valitettavasti tiedä yhtään mitään.”, ” Ai tarvitko sä puhelimenkin?”, ” Koita löytää sinne pukkariin ja sieltä joku vapaa nurkka jostain!” ” Ai eikö ne tunnukset toiminutkaan?”
Valitettavan tuttua, eikö totta? Itselläni työkokemusta on ehtinyt kertyä niin terveyskeskuksesta, keskussairaalasta kuin yliopistosairaalastakin ja valitettavasti monessa paikassa perehdytys on hoidettu huonosti. En tiennyt itkeäkö vaiko nauraa samojen ongelmien ja epäkohtien toistaessa itseään paikasta riippumatta. Parhaimmillaan perehdytykseen oli varattu ruhtinaallinen viikko aikaa, mutta toisaalta se oli varattu vain minun aikatauluihini. Esimerkiksi eri pisteissä tiedetty ollenkaan tulostani, eikä sinne päähän oltu varattu erityistä aikaa perehdytykseeni. Oli vähintäänkin huvittavaa haahuilla omatoimisesti menemään ympäri sairaalaa kuin opiskeluaikoina konsanaan.
Liian tuttua on myös se, että perehdyttäjä puuttuu kokonaan, perehdyttäjällä ei erinäisistä syistä olekaan aikaa perehdyttää sinua, tunnukset tai avaimet puuttuvat… Perehdytyksen puute heijastuu moneen asiaan. Pahimmillaan teet jonkin asian tarpeettoman monimutkaisesti ja aikaa vievästi tai jopa väärin. Kun joudut koko ajan ramppaamaan hoitajan tai lääkärin luona kysymässä jokaista käytännön asiaa, kuluu aikaa huomattavasti enemmän, kuin että asiat olisi käyty alussa läpi. Jaksan uskoa, että perehdytykseen käytetty aika maksaa itsensä takaisin. Paremmassa, sujuvammassa potilaan hoidossa, mutta myös sujuvammassa ja stressittömämmässä työpäivän kulussa työntekijän näkökulmasta. Itsestäänselvyyksiä, eikö totta? Kuitenkin käytännön toteuttaminen kokemuksieni mukaan on vaihtelevaa.
On tietysti ymmärrettävää, että koska tiedon vastaanottamiskapasiteetti on rajallinen, ei määräänsä enempää pysty esimerkiksi ensimmäisenä päivänä ottamaan vastaan. Asioihin pitää olla myös mahdollisuus palata myöhemmin, kerrata ja muistella. On erittäin valitettavaa, että tätä on harvoin huomioitu esimerkiksi ensimmäisten viikkojen potilaslistoissa. Myös tietojärjestelmien omaksumisen nopeudessa ja käyttämisessä teoriapohjaisen perehdytyksen jälkeen on eroja. Vaikka vastavalmistuneet lääkärit käyttävätkin näppärästi useaa potilastietojärjestelmää, menee niiden mieleenpalauttamiseen oma aikansa.
Herääkin kysymys, miksi me lääkärit siedämme tällaista? Jos omien ja ystäväpiirini kokemusten mukaan huono perehdytys on enemmän sääntö kuin poikkeus, pitäisikö asialle sitten tehdä jotain? Toki hyvä perehdytys vie aikaa ja resursseja. Niin sairaaloissa kuin terveyskeskuksissakin vaihtuvuus on välillä suurta ja isommissa yksiköissä lääkäreitä perehdytetään kymmeniä vuodessa. Hyvä perehdytys antaa alusta asti tunteen, että työpanostasi arvostetaan ja sinun halutaan viihtyvän ja jäävän – oppivan talon tavat ja käytännöt. Moneen kertaan samojen litanioiden luetteleminen ymmärrettävästi alkaa puuduttaa, mutta se on vain kertakaikkisesti tehtävä kerta toisensa jälkeen.
Liian usein kuulee myös, että perehdytys on kuitattu sillä että ”Kysy sitten siltä hoitajalta/sihteeriltä/siivoojalta, se kyllä tietää…” Varmasti muu henkilökunta paljon käytännön asioita tietääkin ja osa perehdytyksestä varmasti pystytäänkin hoitamaan jonkun muun kuin lääkärin toimesta. Joskus perehdyttäjäksi on laitettu viimeisenä taloon tullut, mikä voi toimiakin osittain, siinä mielessä että hänellä on ehkä tuoreimpana muistissa kaikki ne uudet asiat, joita hän on itsekin miettinyt taloon tullessaan, mutta toisaalta hän ei itsekään välttämättä tiedä vielä kaikkia talon tapoja.
Ajatuksen tasolla toki ajattelisi, että hyvä perehdytys ei ole vaikeaa. Usein se vaatii kuitenkin viitseliäisyyttä ja erityisesti aikaa, sekä perehdytettävälle että perehdyttäjälle. Myös se, että perehdytyksestä systemaattisesti tuntuu välillä jäävän wc ja kahvihuone näyttämättä, kertoo omaa viestiään siitä, mitä työpaikalle on tultu tekemään: töitä! Uutena taloon tullut arvostaa myös yllättävän paljon sitä, että joku esimerkiksi ensimmäisen viikon ajan jaksaa tulla kysymään iltapäivän päätteeksi, onko jotain kysyttävää ilmennyt.
Perehdytyksen tarvehan ei lopu siihen, kun taloon on tultu ja siellä muutama kuukausi töitä tehty. Erityisesti erikoistuvilla lääkäreillä työnkierto on varsin vilkas, joten vaikka atk-järjestelmät alkavat ollakin jo muutamassa kuukaudessa tuttuja, on saman erikoisalan sisällä olevilla poliklinikoilla esimerkiksi paljon omia – vaihtelevia – käytäntöjä, jotka olisi hyvä muistaa käydä läpi, tai ainakin näyttää se ”kansio, mistä ne löytyy”. Joskus se kansiokin voisi olla syytä päivittää. Tietysti kysymällä asiat usein selviävät, mutta joskus toivoisi asian olevan oma-aloitteisempaa myös talon puolesta.
Esimerkiksi hoitohenkilökunnalla on asia hoidettu mielestäni paremmin. Siellä perehdytykset kestävät yleensä useita viikkoja ja mielestäni siihen on varattu myös paremmin resursseja. Mielestäni ei kyseessä pitäisi edes olla mikään etu, jonka saamista pitäisi vaatia, vaan perusolettamus ja itsestäänselvyys.
Aivan vastikään kuulin tarinaa uudessa työpaikka aloittaneesta lääkäristä, jonka perehdytys oli sitä luokkaa, että hänelle ei edes kerrottu, missä hänen työhuoneensa on. Talon omaa puhelinta tai puhelinnumeroita ei myöskään katsottu aiheelliseksi antaa. Sinänsä toki ymmärrän työnantajan strategisen ajatuksen – eipä tule turhia kysymyksiä! Perehdytyksen ja ensivaikutelman ollessa tätä luokkaa, ei liene suuria oletuksia myös jatkonkaan suhteen. Muistakaa työnantajat, että ensivaikutelman voi tehdä vain kerran!
