Tuttu homomies kertoi käyneensä työterveyslääkärillä neurologisen sairautensa vuoksi kontrollissa. Puhuttaessa toimeentulosta ja työkyvyttömyyseläkkeestä lääkäri oli kysäissyt, onko potilas naimisissa, olisiko vaimon tuloista apua. Mies myönsi olevansa naimisissa, mutta korjasi, että ei ole vaimoa, on mies. Lääkäri oli pitänyt tauon, jonka jälkeen oli kysynyt: ”Tiedätkö lainkaan, mihin riskiin elämäntapasi sinut oikein asettaa?” Ja ehdottanut HIV-testejä.

Tämä on tietenkin vain yhden ihmisen kertomus. Voi toki spekuloida sitä, kuinka herkästi vähemmistön edustaja tulkitsee lääkärin käytöstä, mutta olipa kertomus totta tai ei, se oli hänen kokemuksensa potilaana. Kuullessani tarinan ajattelin kahta asiaa. Yksi: lääkäri on varmasti yrittänyt parhaansa, homous on ehkä hänen ikäpolvelleen merkinnyt riskiä HIV:sta ja AIDS:sta, jopa ollut niiden synonyymi –  hän siis ajatteli toimivansa kuten hyvän lääkärin kuuluu, ottaa asian puheeksi suoraan. Kaksi: hän ei ehkä ajatellut mitään, antoi vain omien ennakkoluulojensa ohjata.

 

Sillä mistä lähtien homous eli seksuaalinen suuntautuminen on ollut elämäntapa? Vietänkö minä heteron elämäntapaa? Minä olen kuvitellut, että seksuaalisuus on yksi puoli ihmisessä, ei valittu tapa. Sitä paitsi potilas kertoi olevansa naimisissa, keskimäärin se tarkoittaa kuitenkin yksiavioisuutta. Eikö lääkärin siis olisi pitänyt ensin tiedustella, onko miehellä paljon suojaamattomia seksikontakteja, ennen kuin puhuu riskikäyttäytymisestä? Kysyykö hän kaikilta heteroilta, kuinka paljon heillä on seksikontakteja? Tai edes kysymättä ehdottaa parisuhteessa olevalle heterolle (tai sellaiseksi olettamalleen) HIV-testiä?

 

Potilaat eivät ole ainoa ennakkoluuloja kohtaava ryhmä, myös kollegat joutuvat sen kohteeksi, niin toisten kollegoiden kuin potilaidenkin taholta. Ennakkoluuloista kommentointia esimerkiksi itänaapurimaista tulleita kollegoita kohtaan kuulee niin usein, että siitä on tullut jollakin tapaa yleisesti hyväksyttyä. Tietämättä mitään kyseisestä yksilöstä tai hänen kompetenssistaan ollaan valmiita sitä epäilemään tai oikeastaan ollaan täysin varmoja, että he eivät ole päteviä. Tai nimitellään: eräs kollega totesi lääkäriystävälleni, että ”missä se saatanan ryssä nyt taas on” puhuessaan toisen erikoisalan päivystäjästä. Hän ei sattunut tietämään, että tämä kyseinen ryssä oli ystäväni mies.

 

Myöskään sovinismi ei ole hävinnyt edelleenkään. Vielä löytyy niitä, joiden mielestä leikkaussali ei ole naisen paikka tai tietyt alat eivät ole naisille sopivia. Myönnän, että naisilla ja miehillä on erilaisia rajoitteita tai etuja liittyen tiettyihin feminiinisiin tai maskuliinisiin piirteisiin, esimerkiksi ortopediassa ajoittain vaadittuun voimaan. En tarkoita nyt sitä, eivätkä kyllä syrjivien kommenttien esittäjätkään. Myös miehet saavat osuutensa sukupuolisyrjinnästä: gynekologialla työskennellessäni osa potilaista karttoi mieslääkäriä, pahempi oli ainoastaan, jos oli mies ja ulkomaalainen.

 

Vihapuheissa ja kaikenlaisessa syrjinnässä on kyse ennakkoluuloista. Harvoin niiden taustaksi voi esittää järkiargumentteja. Toki onkin osittain totta, että venäläinen lääkärikoulutus on erilainen ja osin eritasoinen kuin suomalainen tai että eri kulttuureista tulevilla on erilaisia käyttäytymisen malleja sekä työelämässä että potilaan roolissa. Automaattinen itsensä paremmaksi arvioiminen perustuen ainoastaan kansalaisuuteen on kuitenkin aina rasismia. Samoin erilailla seksuaalisesti suuntautuneen ihmisen elämän arvottaminen tai sukupuoleen perustuva erilaistava kohtelu on syrjintää. Ja tarvitseeko edes sanoa, että kaikenlainen nimittely on aina väärin.

 

Miksi tästä edes pitää kirjoittaa? Tämähän on kulunut ja iänikuinen aihe, mutta ilmeisesti ei kuitenkaan tarpeeksi käsitelty, jos kuuntelee ympäristöään. Jaksan aina uudelleen ihmetellä sitä, kuinka edelleen 2010-luvulla jonkun homous voi olla minkäänlainen ongelma kenellekään. Miksi jonkun seksuaalisuus ylipäänsä kiinnostaa ketään muuta kuin kyseistä ihmistä itseään? Tai miksi erilainen ihonväri edustaa jonkinlaista uhkaa? Emmekö nyt voisi päästä sen yli, että maailmassa on erilaisia kansoja, joillakin on erivärinen iho kuin itsellä ja toiset tykkäävät samasta sukupuolesta ja toiset eivät tiedä, kenestä tykkäävät? Tätä on  viime aikoina pohtinut todennäköisesti useampikin esimerkiksi sukupuolineutraalia avioliittolakikeskustelua seurannut.

 

Lääkärinä ihmettelen kuitenkin erityisesti sitä, että vaikka me ammattimme puolesta näemme mitä erilaisempia puolia elämästä, kuulemme mitä erilaisempia tarinoita, kohtaloita ja ratkaisuja, miksi me olemme edelleen ennakkoluuloisia? Minkään elämään liittyvän ei pitäisi olla meille vierasta. On totta, että monet lääkärit, joita itse tunnen,  ovat keskimäärin konservatiivisia arvomaailmaltaan ja elämäntavoiltaan. Suuri osa meistä nuorista onneksi vaikuttaa olevan myös suvaitsevaisia ja arvoliberaaleja. Eikä se mitään, ihan sama, mitä me olemme ja mistä kunkin arvot tulevat. Me saamme olla omassa elämässämme tasan sitä mitä haluamme ja saamme itse asiassa ajatella muiden elämänavoista mitä haluamme, mutta työminämme ei saa antaa sen kuulua potilaalle mitenkään arvottavana. Konservatismin ei sitä paitsi pitäisi olla synonyymi suvaitsemattomuudelle, vaikka se sitä valitettavan usein onkin.

 

Surullisinta ja huolestuttavinta on se, että useimmat eivät huomaa omaa rasismiaan tai vähemmistövihaansa, he vain toimivat kuten ovat aina toimineet ajattelematta motiivejaan tai sanomisiaan sen kummemmin. Tai ei. Kyllä vielä surullisempaa on se, että osa kyllä huomaa toimintansa, mutta he ovat sitä aivan tietoisesti ja mielellään. Miksi? Koska ovat mielestään oikeassa.

 

Valitettavasti me lääkärit emme ole tässä yhtään sen parempia kuin muutkaan ihmiset tai ammattiryhmät. Vaikka me olemme akateemisesti koulutettuja ja sinänsä aivan fiksuja ihmisiä ja suuri osa hyvin suvaitsevaisia, lääkäreissä on kuitenkin piilorasisteja, homovihaajia ja sovinisteja aivan kuten muissakin ihmisissä. Kyllä, vaikka emme sitä ehkä halua myöntää. Mutta meidän pitäisi kyetä huomaamaan se ja prosessoimaan sitä. Viha ja vieraan kokeminen uhaksi eivät ole helppoja tunteita myöntää itsessään, mutta tiedostaminen on alku sille, että toimisimme paremmin niin potilaita kuin kollegoita kohtaan. Muutos lähtee ennen kaikkea omasta toiminnasta. Haastan tähän meidät kaikki.

 

Maria Heliste

LL, erikoistuva lääkäri