Lääketiede kykenee mittamaan yhä useampaa fysiologista ja biokemiallista mittaria ja kehittynyt tietotekniikka laskee siitä algoritmein riskilukuja, todennäköisyyksiä ja ennusteita. Tiede etsii kiihkeästi erilaisia ennustekijöitä, joilla sairauksia voitaisiin havaita ja hoitaa yhä aikaisemmassa vaiheessa. Viimeisin villitys on ”kuoleman merkkiaineiden” etsintä, jossa etsitään markkereita, jotka ennustavat kuolemaa. Oulun yliopiston tutkimusryhmä julisti ilolla Ylen uutisessa löytäneensä neljä toisistaan riippumatonta markkeria viiden vuoden kuolleisuudelle.
Ihan kiva juttu noin tutkijalle. Erinomainen juttu klikkejä kalastelevalle aluetoimituksen työntekijälle. Turhanpäiväinen tieto väestön kannalta.
Kuoleman merkkiaineiden etsintä kuulostaa kohtalokkaalta ja ihmisten elämän mullistavalta projektilta. Se keikkuu jossain jumalisen tietouden ja Indiana Jones –henkisen seikkailusaagan välillä. Mitään hyötyä siitä tuskin on sen enempää kliinikoille kuin potilaillekaan. Jaa, ja miksikö näin? Koska suurin osa ihmisistä ei käyttäydy järkevästi.
Tupakoinnin haitoista on tiedetty muutamia vuosikymmeniä. Korkea kolesteroli on pahasta, senkin tietävät jo päiväkoti-ikäiset. Ja onhan näitä muitakin. Liikunnan puute. Läskistyminen. Jatkuva kaljan kittaus. Liian vähäinen yöuni. Ilman turvavyötä ajaminen. Ylimalkainen antibioottien syönti virusflunssiin ja ”keuhkoon painuneisiin tulehduksiin”. Näiden ja monien muiden asioiden haitallisuus ja vaarallisuus on kaikkien tiedossa, mutta silti kansa tätä kaikkea harrastaa.
Joku saattaa jopa kehaista aikovansa lähteä saappaat jalassa ja siksi vetelevänsä körssiä, keppanaa ja hookoon blöötä. Perinteisessä suomalaisen miehen sankaritarustossa kuolema viisikymppisenä sydäriin on aidointa, mitä mies voi elämällään tehdä. Harva uhoonsa tikahtuva karjalalippismies tulee ajatelleeksi, että lääketiede on mennyt hänen sankarikuolemansa kannalta epäkiitollisissa määrin eteenpäin.
Urhoollinen äkkikuolema saattaakin vaihtua halvaatuneena vuodeosastolla pötköttelyyn tai ainakin sinervän pihisevänä kitkutteluun, jossa matka ruokapöydästä vessaan vastaa maratonia ja lastenlasten kanssa leikkiminen rajoittuu nojatuolissa istumiseen. Eikä tämä toki koske vain miehiä, kyllä monet naiset nakertavat oman elämänpuunsa juuristoa samalla tahdilla.
Mitäpä sitten, jos kertoisimme kaikille potilaille heidän riskilukunsa siitä, kuinka todennäköistä on kuolla seuraavan viiden vuoden sisällä? Vaikuttaisiko se heidän käyttäytymiseensä, elämän valintoihinsa ja tekemisiinsä? Osalla varmasti, ja todennäköisesti vaikutus olisi suurin siinä joukossa, joka jo elää säntillisesti ja terveellisesti.
Jos sitä saisi yhden ajatuksen uppoamaan jokaisen suomalaisen sielunmaisemaan, niin se olisi ymmärrys siitä, että jokainen meistä vastaa lopunpelein omasta terveydestään. Osa sairastuu parhaasta yrityksestä huolimatta ja ilman omaa syytään – kaikkea kun ei voi ehkäistä ennalta. Tällaisia ihmisiä kohtaan on suorastaan halveksuvaa, kuinka huonosti osa meistä pitää huolta niistä terveystekijöistä, joihin omalla käytöksellään voi vaikuttaa.
Kuoleman markkereita ei tarvita mihinkään. Peiliin katsomalla voi nopeasti ja edullisesti todeta ne riskit, joihin voi vaikuttaa. Ne riskit, joihin emme voi vaikuttaa, ovat myös niitä, joita meidän on turha pelätä tai tutkia.
Kaikki me kuolemme joskus.
#purnausta