Sana on valtaa, sanotaan. Suomessa sanotaan myös, että vaikeneminen on kultaa. Juhana Torkki, teologian tohtori ja puhetaidon kouluttaja, on eri mieltä.

Puheanemia ja retoriikan käypähoito

”Lääkäreillähän on välineitä tunnetusti kolme: puhe, puukko ja pilleri”, sanoo Juhana Torkki ja naurattaa yleisöä Finlandia-talolla, missä hän on puhumassa lääkäreille ja farmaseuteille puhetaidosta eli retoriikasta. Torkki on tunnettu puhetaitoa käsittelevistä kirjoistaan, mutta myös poliitikkojen puheiden arvioijana Helsingin Sanomissa. Häneltä on juuri ilmestynyt uusi kirja ”Puhevalta käyttöön”, joka on jatkoa vuonna 2005 julkaistulle ”Puhevalta”-teokselle. Torkin suuri agenda on korjata suomalainen puhekulttuuri, jota hänen mukaansa vaivaa puheanemia. Tähän korjausprojektiin hän haastaa myös lääkäreitä ja hänellä on siihen työväline valmiina. Tätä hän kutsuu itse luennollaan puhetaidon käypähoidoksi: se on yhdeksänkohtainen ohje kenelle tahansa puhujalle. Ohje opastaa meditaatioon, jolla puhuja ennen puhetta virittäytyy kohtaamaan yleisönsä viisaasti. Väitän, että se on myös lähes sellaisenaan käypä ohje potilaan kohtaamiseen lääkärin vastaanotolle.

Mutta mitä tekemistä puhetaidon kouluttajalla on lääkäreiden kanssa? Miksi puhetaito on tärkeää lääkärille? ”Voisi ennemminkin kysyä miksi se ei olisi tärkeää”, vastaa Torkki ja jatkaa: ”Miksi ruoka on tärkeää? Tai aineenvaihdunta? Samalla tavalla kuin aineenvaihdunta toimii elimistössä, puhe kuljettaa tajuntaamme ajatuksia ja merkityksiä. ” Todellisuudessa tuskin kukaan meistä ajattelee, etteikö se olisi tärkeää, mutta silti me tunnumme epäonnistuvan siinä. Jotainhan menee pieleen silloin, kun potilas ei noudata hoito-ohjeita, sitoudu lääkehoitoonsa tai hän etsii vaihtoehtoista mielipidettä yksisarvishoidoista ja muista epälääketieteellisistä kanavista. Silloin joku muu on onnistunut siinä, missä me emme ole: vaikuttamisessa.

Lääkärin ammattiin on sisäänkirjoitettu yllättävän paljon viestintää ja vaikuttamispyrkimyksiä: me puhumme päivittäin toisille kollegoille, hoitohenkilökunnalle, mutta myös yhteiskunnallisesti, lääkäri-instituution edustajana. Mikään näistä ei onnistu ilman kykyä vaikuttaa. Osa meistä on parempia puhujia synnynnäisesti, mutta se ei ole kollegakunnassa tasaisesti jakautunut taito. ”Puhetaito ei ole mikään pelkkä synnynnäinen lahja, mitä joko on tai ei ole, sitä voi ja pitää harjoitella”, haastaa Torkki. ”Retoriikka on osa elämää. Se on hyödyllistä esimerkiksi, että pystyy tulkitsemaan itseen kohdistuvaa vaikuttamista, vaikkapa poliitikkojen puheita”, perustelee Torkki.

Torkki ottaa retoriikan oppinsa antiikista ja siteeraa kirjoissaan laajasti antiikin aikojen kuuluisia ajattelijoita, filosofeja ja puhetaidon opettajia kuten Ciceroa ja Quintilianusta. Pohjana kaikille opeilleen Torkilla on Aristoteleen eetos, paatos ja logos. Lyhyesti sanottuna eetos kuvastaa sitä, minkä viestin haluaa persoonana välittää; uskooko itse siihen mitä sanoo. Paatos puolestaan kuvastaa tunteiden ymmärrystä ja logos sitä, tietääkö puhuja itse, mitä aikoo tai haluaa sanoa. Näiden pohjalta Torkki esittää uusimmassa kirjassaan ”yhdeksän kohdan käypähoitonsa”, mikä on lista kysymyksiä, joita puhujan pitäisi esittää itselleen puhetta rakentaessaan, kuten ”minkä yhden lauseen toivon kuulijoideni muistavan”,  ”mitä kuulijani pelkäävät” ja ”mitä itse pelkään”. Ne tuntuvat sopivan hämmästyttävän hyvin myös vastaanottotyöhön. Tai mihin tahansa vuorovaikutustilanteeseen.

Mutta miksi antiikin aika? Puhetaidostahan on kirjoitettu myös lähempänä nykyaikaa. ”Antiikin aika ottaa ihmisen huomioon kokonaisuutena. Esimerkiksi jenkkityyliset puhetaidon oppaat antavat yksinkertaistettuja tee aina näin –esimerkkejä. Antiikin retoriikka lähtee siitä, että puhujan pitää ymmärtää, miten kuulijan mieli toimii, mitä kuulija ajattelee. Se näkee ihmisen kokonaisuutena, yksilönä.” Puhetaito ei siis ole pelkästään kyky puhua hyvin, vaan se koostuu sekä taidosta tuottaa puhetta järkevästi että puheen lakien ymmärryksestä. Täytyy siis myös osata lukea retoriikkaa. Tämän takia Torkin mukaan pitää myös osata kuunnella, se on puolet retoriikasta. ”Sulla on puhuessasi kaksi realiteettia, mitä et voi muuttaa ja ne ovat kuulija ja viestinnän tavoite, kaikkeen muuhun voi itse vaikuttaa.” Oikean vaikuttamiskeinon löytäminen onkin siis erilainen jokaisen kohdalla? ”Pitää nöyrtyä siihen kohtaan tarinaa, missä kuulija on”, Torkki myöntää ja jatkaa, että se ei päde lääkäreiden kohdalla vain potilaisiin, vaan sama koskee myös esimerkiksi toisia asiantuntijoita – tai kenelle ikinä puhummekaan. Puhujan pitää vakuuttaa yleisönsä ja se on joka kerta eri. Samalla tavalla kuin jokainen potilas on radikaalisti erilainen, myös jokainen yleisö on, Torkki sanoo. ”Pelkkä asia ei riitä, muutenhan esimerkiksi Lääkäripäiville ei tarvitsisi lähettää luennoitsijoita lainkaan, vaan pdf-tiedostot. Luennoitsijan tehtävä on herättää mielenkiintoa, innostaa, kiteyttää, saada viesti perille.” Toisin sanoen vaikuttaa kuulijoiden ajatteluun.

Tässä lähestymme lääkärintyön ydintä: päivittäinen työmmehän kulminoituu yritykseen muuttaa potilaan ajattelua siten, että tämä muuttaisi joko elämäntapojaan tai sitoutuisi johonkin hoitoon. Vaikka me emme teekään tätä itsekkäistä syistä, vaan tähtäämme potilaan parhaaseen, se on silti ajoittain vaikeaa. Potilaat eivät aina ota uutta tarjottua hoitoa automaattisesti omakseen. Tämä sama ongelma on keskeistä myös retoriikassa. Torkki kirjoittaa Puhevalta-teoksessaan, että vaikeinta on saada aikaan muutos ihmisen ajatuksissa. Ihmisen on paljon helpompi pitäytyä jossakin jo muodostetussa kannassaan, kuin hyväksyä uusi, ulkopuolelta tuleva ajatus. Muutos on pelottavaa. Tämä auttaa ymmärtämään myös sitä muutosvastarinnan määrää, mikä toisinaan lyö työpaikoilla vastaan jo silloin, kun joku yrittää muuttaa kahvikoneen paikkaa kansliassa. Siksi me tarvitsemme vaikuttamisen keinoja. Ei kahvikoneen paikan muuttamiseen, vaan potilaan parhaaksi.

Suomalaisen puheen perisynti

Mikä meillä sitten menee vikaan? Torkin kirjojen perusteella suomalaisen puheen perisynti on sen esitelmämäisyys. Mennään asia edellä, tunteisiin vetoamista kartetaan. Suomalainen kulttuuri on asiakeskeinen ja meille lennokas, inspiroiva puhetyyli on vanhastaan ollut vieras, ”jenkkityylinen”. Tämä on leimannut myös perinteistä mielikuvaa asiantuntijasta: mitä kuivakampi, asiallisempi ja jäyhempi lääkäri on, sitä ammattimaisempi. Suomalainen on ehkä kokenut retoriset keinot päälle liimatuksi manipulointikeinoksi. Myöskään tunnetta ei ole ollut tyypillistä näyttää suomalaisessa kulttuurissa eikä etenkään lääkärintyössä. Voisiko tunteisiin vetoaminen olla lääkärille vaikeaa myös siksi, että meidäthän opetetaan pitämään tunteet erossa potilastyöstä, jotta se ei kävisi henkilökohtaisella tasolla niin raskaaksi? Torkki myöntää näin voivan olla ja jatkaa, että on jotenkin tottunut siihen, että lääkärit – jopa hoitohenkilökuntakin – ovat jollakin tavalla etäisiä, hieman viileitä. ”Mutta ihan kaikkiin työn osa-alueisiin sitä ei tarvitsisi ehkä laajentaa”, hän jatkaa ja  antaa esimerkin. Jouduttuaan pyöräkolariin sairaalassa tietokoneruutua tuijottaneen hoitajan ensimmäinen lause oli ollut ’oletsä käynyt meillä aiemmin?’. Ehkä siinä olisi voinut vaikka esittäytyä, sanoa päivää ja osoittaa jonkinlaista myötätuntoa, kun toinen on naama veressä.”

Onko retoriikka sitten vain  manipulointikeino saada potilas tai kuulija vakuuttumaan omasta asiastaan? Torkin mukaan ei ole, vaan retoriikassa on kyse siitä, että on sisältö ja viesti, mutta niiden lisäksi keino välittää se yleisölle. ”Retoriikka on halu kommunikoida hyvin”, kiteyttää Torkki ja sanoo, että sen oikeastaan pitäisi olla vaatimus lääkärintyössä. ”Eihän kenellekään lääkärille ole mitenkään vaihtoehtoista pyrkiä tekemään diagnoosia oikein tai määrätä oikeat lääkkeet väärien sijaan”, hän provosoi. ”Samalla tavalla en näe miksi olisi vaihtoehtoista yrittää vaikuttaa potilaaseen, sitä kauttahan potilas sitoutetaan hoitoon. Ja vain otettu lääke auttaa tai noudatettu ohje auttaa.” Mutta välillä se tuntuu niin raskaalta yrittää jokaisen potilaan kohdalla vakuuttaa tätä retorisin keinoin. ”Niinhän se onkin”, myöntää Torkki. ”Lääkärikään ei aina toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Aina ei jaksa, on kiire tai väsynyt. Puuttuu myös tietoa, taitoa ja asennetta. Mutta jos edes pääsääntöisesti. Sillä tavoitehan on potilaan hyvä.” Torkki miettii vielä hetken ja sanoo hieman provosoiden: ”Lääkärille voisi myös sanoa, että älä väistä vastuutasi tässä asiassa.”

Myös aika tuntuu muuttaneen asiantuntijan retoriikan tarvetta. Ennen vanhaan lääkärin argumentiksi olisi ehkä riittänyt ”kun minä sanon”, mutta nyky-yhteiskunnassa, missä tietoa on tarjolla erilailla kuin ennen ja kuka tahansa voi julistautua minkä tahansa alan asiantuntijaksi, tämänkaltaiset itsestään selvät auktoriteetit ovat murtuneet. Tieto on muuttanut myös toisen asian. Siinä missä ennen terveyden edistämisen este oli kansan tietämättömyys, nykyajan ongelma ei enää ole se, etteikö tietoa olisi. Päinvastoin. Ihmiset tulevat vastaanotoille hyvin valmistautuneina. Omista oireista on otettu selvää ja toisinaan diagnoosi on niin valmis, ettei lääkäriä enää kuunnella tai lääkärin arviota hyväksytä. Asiantuntijuus tuntuu olevan kriisissä. ”Netti on muuttanut paljon. Sehän on täynnä retoriikkaa, pyrkimyksiä vaikuttaa ihmisiin”, myöntää Torkki. ”Vaikka onhan lääkärillä edelleen hyvin paljon auktoriteettia. Mutta voihan se olla, että vähän liikaa luotetaan valkoisen takin tuomaan auktoriteettiin sen sijaan, että pyrittäisiin henkilökohtaisesti sitä ottamaan tilanteessa”, hän jatkaa varovasti pohdiskellen.

Osa meistä on kuitenkin onnistunut. Lääkärikunnasta on viime vuosien aikana noussut muutama voimakas persoona, jotka ovat saaneet paljon huomiota mediassa, kuten Kiminkinen, Teija Somppi ja Antti Heikkilä. Miksi joku onnistuu nousemaan tällaiseen asemaan, etenkin kun heidän ajamansa asia ei välttämättä ole valtaosan lääkärikunnasta allekirjoittama? ”Media viihteellistyy”, vastaa Torkki. ”Mutta siksikin olisi tärkeää antaa lääkäreille mediakoulutusta. Tässä voisi panostaa nuoriin lääkäreihin. Profession kuvaa pitäisi muuttaa, lääkärin roolia pitäisi osata katsoa uudessa valossa. Syntyisi ikään kuin ’iskujoukot’, jotka olisivat saaneet mediakoulutusta.” Tällä hän suinkaan ei tarkoita sitä, että hän kannustaisi meitä kaikkia ryhtymään uusiksi kiminkisiksi, vaan että onnistuisimme viestimään yhteiskunnassa erilailla kuin ennen, mutta pitäen kiinni profession perusteista, kuten tutkitusta tiedosta. Meidän pitäisi kuitenkin ymmärtää se, minkä uskomushoidon tarjoajat ja mediapersoonat ovat ymmärtäneet: ”Intuitio ja emootio vievät päätöksentekoa” sanoo Torkki viitaten nobelisti Daniel Kahnemanin sanoihin. ”Me luulemme tekevämme päätöksiä rationaalisesti, mutta jos tulee tiukka valintatilanne, niin tunne vie.” Meidän pitäisi toisin sanoen osata vedota myös emootioon, ei vain järkeen.

Korkeasti koulutettuna asiantuntijana on kuitenkin ajoittain ärsyttävää, kun joutuu perustelemaan asiantuntijuuttaan potilaalle, joka tulee nettitietoa pursuten kertomaan oman diagnoosinsa. Mitä tähän auttaa retoriikka? Tähänkin löytyy esimerkki Torkin yhdeksän kohdan listasta. ”Taas kerran: nöyrry siihen kohtaan tarinaa, jossa potilas on menossa. Avain tällaisen potilaan ymmärtämiseen on ymmärtää, mitä toinen pelkää. Tiedon osoittaminen voi olla potilaalle vain defenssi”, Torkki vastaa. Samoin Torkki kehottaa miettimään, mitä itse pelkää siinä, että potilas tuntuu tietävän jo kaiken valmiiksi; tuntuuko se uhkaavan omaa asemaa tai paljastaako se jonkun oman epävarmuuden. Kerron, että itselleni eräs vanhempi kollega on sanonut, että hän yrittää nähdä sen positiivisesti, että potilaat ottavat selvää ja ovat kiinnostuneita terveydestään, ei niin että se olisi ärsyttävää. ”Toihan on hyvä”, innostuu Torkki. Se luo – taas kerran – liittymäkohdan puheen pitämiseen: ”Osoita, että arvostat potilasta ja hänen pyrkimystään, samoin kuin puhetta pitäessä on joka kerta osoitettava yleisölle, että arvostaa sitä”, vertaa Torkki.

Altista itsesi retoriikalle

Mutta mitä sitten, jos retoriikkaa ei osaa lainkaan tai se tuntuu itselle täysin vieraalta? ”Lääkärin opinnoissahan ei käsittääkseni opeteta hirveän paljon tällaista vaikuttamista tai potilaalle puhumista. Niin kuin ei suomalaisessa koulujärjestelmässäkään. Me saamme hyviä numeroita pitäessämme puheen, jos se on täysin kuiva eikä kukaan jaksa kuunnella, kunhan asiapohja on oikein. Meitä pitäisi kannustaa puhumisen taitoon.” Torkki sanoo. Hän ottaa vertaukseksi Yhdysvallat, jossa ”speech” on erillinen, oma oppiaineensa. Siis pelkästään puhetaito, erillään muusta kielen- ja esitelmöinnin opetuksesta. Torkki heittää tässä pallon kollegakunnalle ja työyhteisölle. Hänen mukaansa lääkärikunnan pitäisi käyttää tämän miettimiseen kollektiivisia minuutteja: pitäisi ottaa asia esille ja pyrkiä aktiivisesti kouluttamaan itseään ja vaatia sitä myös muilta. ” Sanat ovat kuin veitsiä, ne jättävät jäljen. Kyllähän kirurgikin saa koulutuksen veitsen käyttämiseen, miksi emme saisi siis puhetaitoon?”

Kuinka se sitten onnistuu? ”Se on pitkä prosessi itsensä kanssa, kehittää näitä taitoja. Tärkeää on altistaa itseään tilanteille, missä joutuu puhumaan. Joka kerta voi sitten päättää että keskittyy johonkin uuteen asiaan, kuten hyvään aloitukseen tai lennokkaiden esimerkkien keksimiseen. Kaikkiin retorisiin ongelmiin on ratkaisu. Ei välttämättä ilmeinen, joten luovutetaan helpolla.” Meillä ei kuitenkaan taida olla vaihtoehtoja? ”Lääkärillä ei ole varaa olla ottamatta retoriikkaa ja vaikuttamista vakavasti. Maailmaa ei voi muuttaa tai voi, mutta se on hidasta. On helpompi muuttaa omaa käyttäytymistään”, perustelee Torkki. Tärkeintä retoriikassa on hyvä vuorovaikutus, sitähän meidän työmme on pitkälti, halusimme tai emme. Kuten Juhana Torkin luennon loppusanat sen tiivistävät: ”Jokainen kohtaaminen on tilaisuus jättää hyvä jälki.”

 

Juhana Torkin neljä kysymystä – miten valmistautua haastavan potilaan kohtaamiseen:

  1. Mitä potilas pelkää? Suurin syy olla muuttamatta käytöstä on pelko. Myös yli-itsevarman potilaan käytös voi olla defenssi, peiteltyä pelkoa.
  2. Mitä itse pelkään? Tuntuuko uhkalta, jos potilas tuo esiin netistä luettua tietoa, kertooko se omasta epävarmuudestani? Pelkäänkö kielteistä mainetta potilaiden keskuudessa, juristin yhteydenottoa vai kollegojen halveksintaa?
  3. Miten voisin nähdä potilaan käytöksen parhain päin? Potilaan valmiiksi etsimä tieto ei ole välttämättä epäilys ammattitaitoasi kohtaan, vaan kertoo, että kohtaaminen on hänelle tärkeä.
  4. Mikä on kohtaamisen tavoite? Aina ei riitä, että kertoo miten asia on. Viestinnässä tavoitteeseen pääseminen vaatii työtä, kekseliäisyyttä, herkkyyttä ja kärsivällisyyttä.

Teksti: Maria Heliste
Kuvat: Ella Brandt, Lauri Kauppila