Onko lääkärillä tunteet? Onko lääkärikin ihminen — erehtyvä, epätäydellinen ja haavoittuva kuten kokonaisen ihmisen kuuluu olla? Kysymyksiin on yksiselitteinen vastaus: kyllä. Silti käsitykset ammattikuntamme yli-inhimillisyydestä ovat tavallisia vastaanottohuoneen molemmin puolin; valkoinen takki ja ammattirooli sovittavat päällemme odotuksia kaikenkattavasta pystyvyydestä. Kohtuullinen odotus on, että lääkäri herättää potilaassa luottamusta ja toivoa eikä viesti epätoivoa tai jätä potilasta yksin epävarmuuden kanssa. Lääkärin sisäistä elämää ei kuitenkaan voi tyystin erottaa hänen ammattiroolistaan, ja epävarmuus ja epätoivokin kuuluvat ihmisyyteen. Ristiriita odotusten ja sisäisen tunnekokemuksen välillä voi toisinaan olla ahdistava. Mitä siis tapahtuu lääkärin mielenmaisemassa? Miten pysyä ihmisenä ja tulla silti asiantuntijaksi? Diagnostisen prosessin ja hoitopäätösten rinnalla tapahtuu samanaikaisesti monenlaista inhimillistä tuntemista ja kokemista — tiedostimme sitä tai emme.
Lääkärikoulussa ammatti-ihanteekseni piirtyi kuva varmasta asiantuntijasta, jonka tapaa olla vuorovaikutuksessa luonnehti jonkinlainen neutraalius ja etäisyyden otto. En ole oikein oppinut sopimaan tähän neutraalin lääkärin muottiin. Asiantuntijarooli, jossa noin vain tulisi sietää epävarmuutta — myös elämän ja kuoleman kysymyksissä — on tuntunut pitkään hyvin ristiriitaiselta. Ennen lääkärikoulua olin kasvanut siihen ajatukseen, että oman tietämättömyytensä myöntäminen on suurinta viisautta. Lääkärintakki päällä minun tuli taas herättää suurinta luottamusta kärsivän edessä, vaikka tietotaito väistämättäkin oli puutteellinen.
Lääkärintöitä aloittaessaan lääketieteen kandilla tai lisensiaatilla on itse asiassa hyvä syy olla melko epävarma: koulutus ei kykene valmistamaan moneen käytännön työssä eteen tulevaan asiaan.
Yliopistossa mietinkin usein, että kertokaa nyt ihmeessä, miten sitä epävarmuutta siedetään! Vaan en tullut avanneeksi suutani, eikä tällaista keskustelua muutenkaan juuri käyty. Epävarmuuden käsittely jäi — hieman kärjistäen — lausahdusten tasolle hoitovirheiden väistämättömyydestä. Lääkärintyön intensiivisestä tunnekirjosta ei puhuttu ja niin tulin oppineeksi, että lääkärinä on parempi vain laittaa omat tunteensa sivuun — etäisyyden ottoa väärään suuntaan.
Potilaiden edessä yritin olla neutraali versio itsestäni. Pikku hiljaa klinikoissa kiertäessäni tunsin kadottavani itseäni ja myös kosketuksen lääkäriin minussa. Tuli pidettyä muutama välivuosikin. Kuitenkin eräässä työpaikassa seniorini rohkaisi minua olemaan mahdollisimman paljon oma itseni: kuulemma, jos osoittaa aitoa kiinnostusta potilaaseen, voi olla juuri sellainen kuin on. Mikä helpotus! Tämä tapa olla lääkäri tuntui minulle omalta. Kuitenkaan ristiriita asiantuntijaroolin ja inhimillisen itseni välillä ei ole ratkennut. Mitä on luottamusta herättävä asiantuntijuus silloin kun en tiedä, mitä olisi hyvä tehdä? Uran alkumetreillä tietämättömyyttä seurasi häpeä: olenpa nolo, kun en osaa. Hävetti pyytää apua. Eikä tämä häpeä vierasta ole vieläkään. Kuitenkin eritoten nuorempana pelkäsin tulevani torutuksi ja nolatuksi, eikä pelko ollut valitettavasti täysin kohtuuton — omasta uupumuksestaan kireät ja äreät, inhimilliset seniorit ovat joskus puolustautuneet sanan säilällänsä varsin taidottomasti. Nykyään tiedän, ettei minun tarvitse työssäni tehdä päätöksiä yksin. Jos olen epätietoinen, minä saan, ja välillä minun suorastaan kuuluu, pyytää apua ja neuvoa. Tiedän myös, että olen oikeutettu saamaan asiallisen vastauksen kysymykseeni ja palautteen työstäni.
Omaa epävarmuuttaan ei tarvitse sivuuttaa tai hoitaa pois toisten kollegojen näkyvistä. Sen voi ottaa rehellisesti ja uteliaasti vastaan. Epävarmuus voi yksinkertaisesti olla viesti siitä, että jostakin asiasta on mahdollista oppia lisää.
Kliinisen ammattitaidon karttuminen suorastaan edellyttää epävarmuuden hetkiä, joissa huomaa kysyvänsä itseltään, miten tässä tilanteessa olisi viisasta toimia ja ajatella. Epävarmuuden tunteen taustalta voi löytyä myös monenlaisia ajatuksia ja tunteita potilaaseen, tämän sairauteen, omaan itseen ja ammattirooliinsa liittyen. Kliinisen työn ohjaamisen lisäksi hyvä seniori ottaa epävarmuuden tunteet puheeksi nuoremman kollegansa kanssa. On hyvä oppia erottelemaan, milloin epävarmuus on kohtuullista ja milloin ei. Joskushan vaativa mieli löytää epävarmuuksia sieltä, mistä niitä ei oikeastaan edes tarvitsisi etsiä. Joskus taas hoitotilanteet kerta kaikkiaan ovat latautuneita sellaisella epävarmuudella, jota kokeneinkaan asiantuntija ei saisi kaikkoamaan. Epävarmuuteensa kannattaa joka tapauksessa tutustua. Jos seniori- tai vertaistuki ei tähän riitä, tuntojaan voi olla hyvä pohtia mentorin, työnohjaajan, psykoterapeutin tai kirjallisuuden avulla.
Viime aikoina psykiatriaan erikoistuessani olen tullut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, ettei mikään lääkärin kokema tunne ole väärin tai merkki huonosta ammattitaidosta. Kauhu, hätä, epätoivo, suru, viha, ärtymys, ilo, innostus, myötätunto ja kiitollisuus kaikki saavat olla läsnä ja tulla tunnetuksi. Tänä keväänä olen lääkärintyössäni tainnut kyynelehtiä sekä seniorini että potilaani edessä — eikä mitään pahaa tapahtunutkaan. Joskus käy niin, että riittävä apu vuorovaikutuksellisesti hankalissa tilanteissa on vain olla mitä on ja tuntea mitä tuntee. Saattaa riittää, että kykenee ottamaan vastaan potilaan psyykkisen hädän ja antamaan sille tilaa. Tällainen käytännön normalisointi — ”tällaistakin elämään mahtuu” — voi olla monella tavalla hoidollisempaa kuin se, että lähtisi ratkaisemaan omia tai toisen vaikeita ja pelottavia tunteita. Kaikki psyykkinen hätä ja sairastaminen eivät tietenkään tällä keinolla häviä. Haluaisin silti väittää, että ammatillisuus kasvaa, kun avaa mielensä kaikille sille, mitä potilas ja itse tuntee. Silloin tulee myös löytäneeksi omia ammattiroolinsa rajoja, ja ne alkavat piirtyä selkeämpinä itselleen: mitä olen ja mitä en ole valmis sietämään?
Oma mieli on hyvä avata myös uupumuksen tunteille. Lääkärintyö on monella mittapuulla vaativaa ja omiaan aiheuttamaan uupumista. Työuupumusta luonnehtii jatkuva väsymys, kyynisyys ja tunne siitä, että tekee työnsä aina jollakin tavalla huonosti – onnistumisen kokemukset kaikkoavat. NLY:n vuoden 2019 koulutuspaikkakyselyssä reilusta 1600 vastaajasta 23% koki itsensä lopen uupuneeksi työssään vähintään kerran viikossa ja yli puolet vastaajista vähintään kerran kuussa.
Siis, lähes neljäsataa lääkäriuran alkuvaiheella olevaa ihmistä on lopen uupunut työssään viikottain ja tämän lisäksi yli neljäsataa ihmistä lisää on lopen uupunut vähintään kuukausittain.
Kun peilaan tätä tietoa omaan uupumuksen kokemukseeni, ovat nämä lopen uupuneiden nuorten lääkärien määrät minusta pysäyttäviä.
Kirjoitan tätä tekstiä juuri ennen kesälomani alkua — ja totta puhuakseni kesäloman puolellekin tämä lipsuu. Olen tunnustellut loman ensi päivinä vastuunkannosta vapautumista; mahdollisuutta olla koko päivän ihan vain minä ammattiroolini ulkopuolella. Mitä muuta olen kuin lääkäri? Välivuosillani sain mahdollisuuden toteuttaa yhden haaveeni ja aloin opiskella tanssia. Tanssitaiteen koulutuksessa kannustettiin pohtimaan ja miettimään itse, perustelemaan itse ja kokeilemaan itse. Rohkaistiin kyseenalaistamaan vallalla oleviä käytäntöjä. Rohkaistiin tutkimaan omia motiiveja taiteenteossa: minkälaista taidetta haluat tehdä ja millä tavoin? Missä suhteessa yhteiskuntaan? Näitä kysymyksiä pohtiessa tuli väistämättä kohdanneeksi paljon itseään: kuka minä olen?
Uskallan väittää, että lääkäriksi kasvaminen on yhtä lailla tämän kysymistä: kuka minä olen? Uteliaisuus itseään kohtaan antaa mahdollisuuksia verevöittää työtään.
Sillä minähän tässä tätä työtä teen, kokonaisena, tuntevana ihmisenä: tunnen vastuuta ja välillä liiallista velvollisuutta; tunnen välillä epätoivoa ympäröivässä palvelujärjestelmässä; tunnen pelkoa ja huolta vakavan sairauden edessä; tunnen epävarmuutta, kun en tiedä, miten olisi hyvä hoitaa; tunnen syyllisyyttä kun mokaan; tunnen olevani huono, kun en tiennyt enkä osannut; tunnen ärtymystä, kun potilas ei auta itse itseään.
Osaanko ottaa huomioon, että kaikkea tätä tapahtuu minussa, kun teen töitä lääkärinä? Osaanko ja onko minulla työssäni mahdollisuus pitää huolta itsestäni? Luulen, että on hyvä ottaa huomioon näitä puolia työstään. Näin lääkärintyön palkitsevuus, auttamisen ilo ja onnistumisen riemu pääsevät nousemaan pintaan ja täysiin mittoihinsa, ja se on monella tavalla parantavaa.
Jan Nyberg
psykiatriaan erikoistuva lääkäri
NLY:n terveyspoliittisen valiokunnan jäsen
