Lääkäreitä on Suomessa enemmän kuin koskaan, ja lisää koulutetaan kovaa vauhtia. Silti virkoja on täyttämättä eikä terveyskeskuslääkärin vastaanotolle tahdo saada aikaa, puhumattakaan siitä, että poikkeustilanteiden varalle saataisiin sijaisia paikkamaan sairastumisia tai muita poissaoloja. Nykyisistäkin terveyskeskuslääkäreistä puolet harkitsee tuoreen tutkimuksen mukaan työpaikan vaihtoa.

Miksi työ perusterveydenhuollossa ei kiinnosta?                                        

Usein syiksi perusterveydenhuollon lääkäripulaan nostetaan työn hallitsemattomuus, kiire, byrokratian jäykkyys sekä perusterveydenhuollossa hoidettavien sosiaalisten ongelmien runsaus. Ehdottomasti tärkeitä syitä kaikki, mutta kyllä työmäärä erikoissairaanhoidossakin on suuri eikä byrokratiakaan vähäisempää, joten on taustalla on oltava muutakin.

Nostan tärkeäksi tekijäksi työn arvostuksen kollegakunnan keskuudessa ja potilaiden silmissä. Kiireenkin keskellä jaksaa, jos itse arvostat työtäsi ja näet, että muutkin arvostavat.

Valitettavasti termit arvauskeskus ja tk-puoskari ovat alkaneet yleistyä toreilla ja lehtien mielipidekirjoituksissa. Jopa valtamedia viljelee niitä innokkaasta, toki sitaattimerkkejä hienotunteisesti käyttäen. Osalle kansalaisista ainoat osaavat yleislääkärit löytyvät yksityispuolelta, ja julkisen perusterveydenhuollon lääkäri edustaa vain arvauskeskuksen antibiootinkirjoittajaa tai läheteautomaattia “asiantuntijan” vastaanotolle. Erittäin surullista.

Kiire, tutkimusmahdollisuuksien ja resurssien vähyys sekä epämääräisten oireiden kirjo auttamatta johtavat tilanteeseen, jossa terveyskeskuksessa potilasta ei kyetä tutkimaan yhtä perusteellisesti ja hoitamaan yhtä intensiivisesti kuin erikoissairaanhoidossa. Eikä missään tapauksessa ole syytäkään. Potilaille tämä saattaa kuitenkin näyttäytyä ammattitaidottomuutena, tai ainakin huonona vastineena verorahoille.
Piikikkäät mielipidekirjoitukset ja satunnaiset julkista perusterveydenhuoltoa väheksyvät kommentit kuitenkin ymmärrän, mutta sitäkin huolestuneempi olen siitä, että myös lääkärikuntamme sisällä kohtaan tämän tästä terveyskeskuslääkärin työn aliarvioimista, jopa halveksuntaa. Jos emme edes itse arvosta julkista perusterveydenhuoltoa, miten voimme olettaa, että potilaat arvostavat?

Erikoissairaanhoidossa, kapeaa sektoria hoitaessa, terveyskeskustyön haastavuus saattaa helposti unohtua. Jos kirurgia konsultoidessaan terveyskeskuslääkäri ei hallitsekaan tibian epikondyylimurtuman hoitolinjaa, niin on hyvä muistaa, että hän osaa silti poistaa aterooman, diagnosoida ja hoitaa psoriasiksen, säätää insuliinilääkitystä, tulkita EKG:n, reponoida  radius-murtuman, tutkia laajalti yläraajan puutumisoireistoa ja päänsärkyä, pitää ehkäisy- ja lastenneuvolaa ja tulkita verenkuvamuutoksia. Yleislääkäri on siis korvaamaton yleisosaaja, joka pystyy hoitamaan runsaasti sairauksia itsenäisesti, seulomaan erikoissairaanhoitoa vaativat tapaukset ja tehdä tämän kaiken vielä kustannustehokkaasti.

Miten nostaa perusterveydenhuollon arvostusta?

Miten lääkärikuntana voisimme nostaa perusterveydenhuollon arvostusta sekä ammattikuntamme sisällä että sen ulkopuolella? Listaan tässä muutamia ajatuksiani:

  1. Anna tunnustusta hyvin tehdystä lähetteestä tai tutkimuksesta, myös potilaan kuullen.
    • ​Potilaan siirtyessä erikoissairaanhoitoon unohtuu potilailta nopeasti perusterveydenhuollon lääkärin arvokas työpanos.

       

      Kun luet potilaasta vastaanotollesi kirjoitettua ansiokasta lähetettä tai edeltävää sairauskertomusmerkintää, mainitse tästä potilaallesi. Lääkärin suusta kuultu “Näyttää siltä, että teidät aiemmin tavannut lääkäri onkin jo tutkinut teidät erinomaisesti” ei varmasti jää potilaalta huomaamatta.
      Tai oletko koskaan miettinyt, että voisit sanoa akuutisti sairaalle, liuottamallesi, pallolaajentamallesi tai leikkaamallesi potilaalle: “Teidät lähettänyt terveyskeskuslääkäri saattoi hyvinkin pelastaa henkenne.”

      Anna palautetta myös suoraan kollegallesi hyvin tehdystä työstä, vähintäänkin mainitsemalla asiasta epikriisissä.
       

  2. Älä muuta potilaan hoitolinjaa, jos se ei ole lääketieteellisesti perusteltua.
    • Valitettavasti lääkäritkin sortuvat ajoittain potilaiden miellyttämiseen. On mukavaa olla se “hyvä lääkäri”, jolta potilas saa antibiootin tai lähetteen jatkotutkimuksiin, vaikka potilaan aiemmin tapaama lääkäri ei niitä aiheellisiksi katsonutkaan. Jos hoitolinjan muutos on lääketieteellisesti perusteltu, niin toiminta on totta kai järkevää ja välttämätöntäkin. Kuitenkin tarpeeton potilaan miellyttäminen ilman lääketieteellistä syytä johtaa tilanteeseen, jossa potilas tulkitsee ensiksi kohtaamansa lääkärin tehneen huonoa työtä tai jopa hoitovirheen.
       
    • Erityisesti banaalien infektioiden kohdalla kannattaa myös harkita sanojaan. Ei ole kerta tai toinen, kun potilas tulee 10 vrk kestäneen flunssan vuoksi toistamiseen lääkäriin, saa antibiootin sinuiittiin, ja ajattelee, että se viikko sitten kohdattu lääkäri ei sitten osannutkaan työtään, kun ei tätä sinuiittia havainnut. Lääkärin 20 sekuntia kestävä selitys, että viikko sitten sinuiittia ei mitä todennäköisimmin vielä ollutkaan, vaan se on kehittynyt vasta tilanteen pitkittyessä, jättää potilaalle huomattavasti paremman kuvan kokonaistilanteesta sekä ensin potilaan kohdanneen lääkärin ammattitaidosta.
       
  3. Kun vastaat konsultaatioon, muista, ettei puhelimen päässä ole puhelinmyyjä, vaan paineen ja kiireen alla työskentelevä kollegasi, joka tekee yhtä arvokasta työtä kuin sinäkin.
    • Konsultoidessa annettu epäasiallinen palaute toisen osaamattomuudesta tai lausahdus: ”Konsultoi nyt, jos sinun on pakko”, osoittaa, ettet arvosta kollegasi ammattitaitoa tai työtä. Etkö itse koskaan joudu kysymään neuvoa? Vai onko työsi niin kovin paljon arvokkaampaa kuin perusterveydenhuollon lääkärin?
       
  4. Tarkkaile sanojasi.
    • Muista terveyskeskuslääkärin ajan ja tutkimusmahdollisuuksien rajallisuus ennen kuin avaudut puuttellisesta lähetteestä tai konsultaatiosta potilaalle tai kollegallesi.
    • Termi arvauskeskus ei kuulu lääkärin sanavarastoon, ei kollegoiden parissa keskustellessa, potilaiden kuullen tai muutenkaan!
       
  5. Kun ohjaat potilaan jatkohoitoon kollegallesi, anna kunnon jatkohoito-ohjeet.
    • Potilaan siirtyessä yhdeltä lääkäriltä toiselle, jäävät epikriisiin merkatut jatkohoito-ohjeet ja –linjaukset usein ylimalkaisiksi. “Ei enää sovittuja jatkoja erikoissairaanhoitoon. Seuranta omalääkärin vastaanotolla, jonka kautta tarvittaessa uudella lähetteellä.” 
      Vähäpätöinen lausahdus, joka kuitenkin pahimmillaan saattaa perusterveydenhuollon lääkärin ammattitaidon kyseenalaiseksi, kun hän ei osaakaan lukea sairaalalääkärin ajatuksia siitä, kuinka usein ja miten potilasta pitäisi kontrolloida tai millä indikaatioilla tehdä uusi lähete. Jos taas et itsekään tiedä, miten potilasta pitäisi seurata, voitko olettaa, että joku muu tietää?
       
  6. Akateemisuutta lisättävä myös perusterveydenhuollossa.
    • Perusterveydenhuollossa tutkimus- ja kehittämistyöhön kannustetaan merkittävästi vähemmän kuin sairaalamaailmassa eikä väitöskirjoja synny. Uskon, että akateemisuutta ja näyttöön perustuvaa hoitoa arvostavassa ammattikunnassamme terveyskeskustyön arvostuskin nousisi, mikäli kuntatyönantaja mahdollistaisi joustavammin tutkimustyön tekemisen muun työn ohessa.

Lääkärin ammatti on edelleen yksi arvostetuimpia maassamme, tilastosta ja tutkimuksesta toiseen. Valkoisen takin hohto uhkaa kuitenkin nopeasti haalistua, jos emme vaali ammattitaitoamme, koulutustamme sekä ammattikuntamme sisäistä kollegiaalisuutta ja arvostusta. Perusterveydenhuollon työn arvostuksen lisääminen on niin kansanterveyden, kansantalouden kuin koko lääkärikunnankin etujen mukaista. 

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”143″,”field_deltas”:{},”link_text”:”Lataa rautavaara_joonas.jpg ”,”attributes”:{”height”:”320″,”width”:”480″,”style”:”width: 300px; height: 200px; margin: 15px; float: right;”,”class”:”media-image media-element file-media-large”,”data-delta”:”1″},”fields”:{}}]]Joonas Rautavaara
kirjoittaja on perusterveydenhuollossa työskentelevä nuori lääkäri