”Tutkijana itsenäistyminen on koko ajan ollut tähtäimessä. Mielestäni tutkijan uralla kuuluukin olla niin, että pikkuhiljaa pystyy ottamaan enemmän vastuuta”, kertoo gastroenterologisen kirurgian erikoislääkäri ja tutkija Toni Seppälä. Useamman vuoden suunnittelun ja rahoituksen hankkimisen jälkeen Seppälän oma tutkimusryhmä on juuri saamassa tuulta alleen, ja edessä on innostava ja opettavainen ajanjakso. Tutkimusryhmän perustamiseen ei ole keittokirjaohjeita. Paljon riippuu tutkimuksen luonteesta ja ympäristöstä, jossa omaa ryhmää alkaa muodostaa. ”Kyllä se on kuitenkin useamman vuoden juttu, ennen kuin saa ison tutkimushankkeen pyörimään lupineen kaikkineen”, sanoo Seppälä. 

Kaikki lähtee ideoista ja ihmisistä – mutta myös rahoituksesta. 

”Minun mielestäni tutkimusryhmän perustaminen voi lähteä ihan siitä, että kerää ihmisiä ympärilleen ja tekee innostuneesti yhdessä töitä, ehkä ensin osana jotain toista ryhmää, ja pikkuhiljaa irtautuu omaksi tutkimuslinjakseen”, Seppälä huomauttaa. ”Mutta jos haluaa, että ihmiset tekevät täysipainoisesti töitä, olisi tietysti hyvä pystyä turvaamaan heille jonkinlainen rahoitus. Ja jos on ihan palkattua henkilökuntaa, niin siihen tietenkin tarvitaan rahaa.” 

Rahoituksen saaminen ei ole yksinkertaista. Seppäläkin on tehnyt projektiaan varten useampia rahoitushakemuksia, muun muassa pariin kertaan Suomen Akatemialle. Hakemusten toistuva kirjoittaminen on auttanut hiomaan tutkimussuunnitelmaa ja muokkasi sen lopulta siihen muotoon, jossa projekti lopulta alkoi herättää luottamusta myös rahoittajien parissa. ”Siitähän rahoituksessa on kysymys: rahoittaja luottaa, että tutkija pystyy toteuttamaan projektin sovituilla reunaehdoilla”, toteaa Seppälä. 

Hän on nyt saanut projektilleen rahoituksen seuraaville kolmelle vuodelle. Säätiöiltä saatu rahoitus on alkanut tämän vuoden alusta, ja se on tarkoitettu nimenomaan isompaan tutkimusprojektiin ja uuden tutkimusryhmän synnyttämiseen. Rahoitus mahdollistaa muiden tutkijoiden palkkaamisen, jotta tutkimus lähtisi kasvamaan omaksi tutkimusryhmäkseen. Sen turvin Seppälä voi myös työskennellä tulevat kolme vuotta puoliksi kliinikkona ja puoliksi tutkijana. 

Hän on ollut myös viimeiset kaksi vuotta puolet ajasta tutkijana ja puolet kliinisessä työssä erikoistuvana lääkärinä, HUS:n ja Helsingin yliopiston yhteisellä postdoc-rahoituksella. ”Se oli oikeastaan todella optimi työnkuva erikoistumisaikana. Oli suojattua aikaa tutkimuksen tekemiseen, ja rahoitus mahdollisti normaalin liikkumisen ja analytiikan ja sellaiset tutkimuksen perusasiat”, Seppälä kehuu rahoitusmallin tärkeyttä. 

Tutkimuksen tekemisessä avainasemassa ovat verkostot kotimaassa ja ulkomailla. Seppälällä suurena apuna tarpeellisten kontaktien hankkimisessa ovat olleet kokeneemmat tutkijat. Hän nostaa esiin professori Jukka-Pekka Mecklinin, joka aikoinaan Keski-Suomen keskussairaalassa ohjasi Seppälän nykyisen tutkimusaiheen pariin ja on matkan varrella luonut mahdollisuuksia tutustua alan ihmisiin. ”Tutustumisen jälkeen olen kyllä hoitanut asiat eteenpäin. Varsinkin eurooppalaisessa mittakaavassa otin aika nopeasti omalle vastuulleni tutkimusrekisterin kansainväliset yhteistyöhankkeet ja sitä kautta tutustuin tosi paljon ihmisiin ulkomailla. Ne kontaktit ovat poikineet paljon mahdollisuuksia ja tuotteliasta yhteistyötä, joka jatkuu koko ajan”, kertoo Seppälä. 

Varsinainen oma tutkimusryhmä ottaa nyt ensiaskeliaan. Tällä hetkellä ”ydinryhmään” kuuluu yksi väitöskirjatyöntekijä ja kaksi syventävien opintojen tekijää sekä 50-prosenttinen tutkimushoitaja. Seppälä hahmottaa kuitenkin varsinkin kliinisen tutkimusryhmän käsitteen löyhempänä. ”Kun tehdään Suomen kokoisessa maassa monikeskustutkimuksia, ryhmä ei ole aina yhdessä paikassa. Tämäkin tutkimusryhmä on diffuusi verkosto ihmisiä eri aloilta, yliopistoista, laboratorioista ja sairaaloista”, hän huomauttaa. 

Tuoko työhön lisäpaineita se, että muut ihmiset ovat riippuvaisia projektin saamasta tutkimusrahoituksesta? 

”Varmasti tulevaisuudessa tuo”, myöntää Seppälä. ”Vielä ei ole ollut sellaista tilannetta, mutta tiedän toki tästä meidän isommasta verkostosta, että asia on juuri niin: mitä isommaksi ryhmä kasvaa, sitä enemmän tulee paineita saada pidettyä koneisto pyörimässä.” 

Tutkimuksen aloittamisessa olisi Seppälän mukaan Suomessa paljon jouhevoittamisen varaa. Yliopistoilla ja yliopistosairaaloilla on varsin vähän tukipalveluita, jotka auttaisivat aloittelevaa tutkijaa. Tutkimuksen hallinnointi ja tutkimusrahoituksen hakeminen haukkaavat leijonanosan tutkijan ajasta. ”Se kaikki on pois tutkimuksen tekemisestä”, huomauttaa Seppälä. ”Olosuhteet pitäisi pystyä luomaan sellaisiksi, ettei kaikkea tarvitsisi tehdä itse. Jos esimerkiksi yliopistorahoituksen pienen kululaskun tekemiseen menee helposti toista tuntia ihan sen takia, että se on niin työlästä, niin se on sellainen asia, mitä voisi helpottaa.” 

Paperityötä ja käytännön järjestelyä riittää, oli kyse ihmisten palkkaamisesta, apurahojen hallinnoinnista, eettisten toimikuntien lausuntojen ja tutkimuslupien hakemisesta tai väitöskirjatyöntekijän väitöskirjan rekisteröimisestä. ”Lähtien siitä, mistä tutkimushoitaja saa puhelimen. Ihan kaikki lähtee nollasta”, hymähtää Seppälä. 

”Yliopistot voisivat tehdä tutkijoille yhteenvedot siitä, millaisia tukipalveluita tutkimusryhmän pyörittämiseen tai aloittelevalle tutkijalle on tarjolla. Ettei tarvitsisi kaivaa tietoa ikään kuin pienellä kuokalla ja erikseen googlettaa, kuka tämän asian nyt saa tai osaa hoitaa”, hän pohtii ja huomauttaa, että moni pulma ratkeaisi yksinkertaisesti sillä, että joku neuvoisi tai tieto löytyisi helpommin. 

Myös rahoitustilanne Suomessa tuo tutkimusryhmän pyörittämiseen omat haasteensa. Isompaa tutkimusrahoitusta on verrattain vaikea saada, ja apurahat ovat hyvin säätiövetoisia. Ajanjaksot, joille tutkimusrahoitusta saa, ovat pääsääntöisesti melko lyhyitä. Se tarkoittaa, että rahoittajille on kirjoitettava useammin raportteja, ja seuraava rahoitushaku on jatkuvasti kulman takana. Tutkimuksen hallinnointiin menee näin entistä enemmän aikaa. 

Kaiken työn jälkeen oman tutkimusryhmän perustaminen kuitenkin palkitsee. ”On innostavaa nähdä, miten ideat kasvavat toteutukseksi; että ajatuksesta ja lupabyrokratiasta ja kauheasta säätämisestä syntyy oikeita potilaskontakteja ja lopulta tuloksia. Lopputuotteen näkeminen on kaikkein innostavinta”, kuvailee Seppälä. 

”Olisi myös hienoa, että voisi jotain niistä mokista ja siitä kokemuksesta, mitä tähän mennessä on karttunut, alkaa heti jakaa jollekin toiselle”, hän lisää. ”Uskon, että kuuntelemalla ihmisiä, jotka ovat tehneet virheitä, ja välttämällä samoja virheitä itse, voi päästä samalla panoksella vielä pidemmälle. Sellaista kerros kerroksen päälle rakentamista tarvitaan, ja se on myös yksi innostava tekijä.” 

Elokuussa Seppälä suuntaa Yhdysvaltoihin vuoden tai kahden mittaiselle tutkimusjaksolle hankkimaan lisäoppia. Monesti postdoc-jaksolta haetaan kontakteja ja yhteistyöverkostoja kotimaan ulkopuolelta. Seppälällä oli kuitenkin jo ennestään varsin hyvin kansainvälisiä yhteyksiä, eikä ulkomaille lähteminen sen vuoksi tuntunut aluksi tarpeelliselta. Hän alkoi kuitenkin kaivata enemmän kovaa translaationaalisen ja perustutkimuksen osaamista, jotta pystyisi paremmin hyödyntämään käytössä olevia resursseja ja ymmärtämään translaationaalisen tutkimuksen mahdollisuuksia. Sopiva oppimisympäristö löytyi kollegoiden vinkkien ohjaamana Johns Hopkinsin sairaalasta ja yliopistosta. 

Substanssiosaamisen lisäksi hän toivoo saavansa Yhdysvalloista uutta, isompaa näkökulmaa tutkimushankkeiden johtamiseen. ”Suomen resursseilla ei ehkä saa ihan tarkkaa käsitystä siitä, millaista tutkimuksen johtaminen ja ison tutkimusryhmän pyörittäminen on silloin, kun on paremmat resurssit ja isompi organisaatio ympärillä.” 

Yhdysvaltoihin lähteminen vaatii oman rahoituksensa, koska varsinkin itärannikko on kallista seutua. Lisäksi on käytävä läpi paperisota yliopistojen kanssa sekä viisumiprosessi, varsinaisesta muuttoon liittyvästä logistiikasta puhumattakaan. Kliinistä työtä Yhdysvalloissa ei voi ilman paikallisia lääkärinoikeuksia tehdä, toisin kuin esimerkiksi naapurimaa Kanadassa, mutta Seppälän tarkoitus on muutoinkin keskittyä nimenomaan tutkimustyöhön. Suomessa olevat tutkimusprojektit ovat Yhdysvalloista käsin Seppälän etäohjauksessa. Siinä auttavat ryhmään palkattu tutkimushoitaja ja tietenkin kollegat. 

Tutkijana itsenäistyminen on olennainen osa tutkijan urapolkua. ”Jossain vaiheessa on pystyttävä tekemään irtautuminen omaan tutkimuslinjaan ja hankittava omaa rahoitusta, joka myös on yksi itsenäisyyden tunnusmerkki. Minullakin on jo vuosia vierähtänyt itse väitöskirjan tekemisestä enkä ole enää ihan tuore postdoc. Näyttäisi jälkikäteen katsottuna vähän oudolta, jos ei ole tapahtunut mitään itsenäistymistä, vaikka on kulunut pitkä aika väitöksestä”, pohtii Seppälä, joka väitteli kesällä 2012. 

Hänen oma tutkimusuransa alkoi syventävistä opinnoista ilman kummempia jatkosuunnitelmia. Hyvän ohjaajan, Sanna-Kaisa Herukan, ansiosta aikaa vierähti samassa ryhmässä väitöskirjan verran. Kipinä tutkimuksen tekemiseen säilyi vielä tohtorintutkinnon jälkeenkin, kun erikoistuminen vei täysin uudelle alalle. ”Syventävistä opinnoista on hyvä lähteä liikkeelle. Suosittelen, että aloittaa tutkimuksen tekemistä vakavasti jo opiskelujen loppupuolella, jos tuntuu, että resursseja on”, Seppälä korostaa. Hän on nähnyt, miten raskasta väitöskirjan tekeminen erikoistumisaikana voi olla. 

Seppälän mukaan ei myöskään pidä pelätä, että varhain valittu tutkimusaihe sitoo. Hän itse väitteli Alzheimerin taudin biomarkkereista ja päätyi lopulta erikoistumisen kautta tutkimaan kolorektaalisyöpää. ”Ei se sulje ovia millään tavalla. Päinvastoin, aiheen vaihtaminen avartaa käsitystä erilaisista tutkimusryhmistä ja tutkimusympäristöistä ja kokonaan erilaisista aloista”, hän rohkaisee. 

Monipuolinen kokemus voi näyttäytyä vahvuutena myös ulkopuolisille. ”Itse asiassa esimerkiksi rahoittajat arvostavat sitä, että katkaisee hyvissä ajoin napanuoran väitöskirjaryhmään ja liikkuu muualla tutkijaympäristössä”, Seppälä huomauttaa. ”On myös osa itsenäistymisprosessia, että pystyy ottamaan jotain uutta haltuun.” 

 

Minna Lehtisalo