Miksi Suomessa on niin hankalaa puhua palkasta? Kaikki sitä saavat, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Pääsääntöisesti sen suuruusluokka liittyy työntekijän koulutustasoon, työn vaativuuteen ja markkinatilanteeseen. Toki näitä muuttujia on hurjasti enemmänkin, mutta nämä muutamat nyt alustuksena.

Sanotaan, että kateus on suomalaisten perisynti ja että suomalainen maksaa satasen siitä, ettei naapuri saa viittäkymmentä. Kateudestamme huolimatta yhteisöllisyys Suomessa on kohtuullisen korkealla, ainakin jos tarkastellaan ammattiliittojen järjestäytymisastetta. Samoin suurin osa työntekijöistä on tyytyväisiä siihen, että meille on säädetty työehtosopimukset ja että ammattiliitot sekä järjestöt yrittävät valvoa kaikkien etuja, joista palkka on vain yksi etu muiden joukossa.

Miksi silti vieläkin tulee vastaan tilanteita, joissa palkoista puhuvaa kollegaa katsotaan kuin halpaa makkaraa? Ja nyt painotan sitä, että tarkoitan lääkäri- ja hammaslääkärikollegoita – en minkään alan hoitajia, laitoshuoltoa, laborantteja tai muita kymmenistä ammattiryhmistä, joita eri työympäristöistä löytyy.

Ainakin nuorten kollegoiden keskuudessa avoin palkkakeskustelu tuntuu täysin mahdottomalta, koska ensimmäisenä vedotaan kutsumusammattiin ja muun hoitohenkilökunnan palkkoihin. Tai siihen, että pitää olla tyytyväinen, jotta yleensäkään saamme opiskelijoina ”harjoittelusta” palkkaa (tämä siis osunut omalle kohdalle keskustelussa viransijaisuuksista maksettavista palkoista).

Se, että jollain muulla alalla tai ammattiryhmällä menee meitä huonommin ja että sen takia meidän pitäisi olla tyytyväisiä tilanteeseemme, on huono argumentti.

Mutta tokihan suomalaiseen kulttuuriin kuuluu jo peruskoulusta lähtien paremmin menestyvien parjaaminen sen sijaan, että onniteltaisiin onnistuneesta koetuloksesta tai hyvästä keskiarvosta.

Meille sanottiin jo ensimmäisillä luennoilla, että tulemme kuulumaan hyväosaisiin ja ettei meidän kannattaisi kertoa vapaa-ajan harrasteista, lomamatkoista, autoista tai luksusostoksista kahvihuoneessa muiden kuullen. Tästä olen samaa mieltä. Ammattikuntien välinen palkkaero voi paikoittain olla todella merkittävä ja palkka sinänsä herkkä puheenaihe, mikäli jollain työyhteisössä on taloutensa kanssa ongelmia. Tämä ei silti tarkoita, ettemme voisi kollegoiden kesken keskustella asiasta, joka vaikuttaa meihin kaikkiin.

Itse tulen rakennusalalta, jossa ainakin oman kokemukseni mukaan palkkakeskustelu on huomattavasti avoimempaa. Erityisesti muistan yhden luottamusmiehen, joka ensimmäisenä tullessani työmaalle kysyi, kauanko olen tehnyt hommia, mikä on ammattinimikkeeni, millä hinnalla teen tuntitöitä ja millä urakkaa. Hän kirjotti tiedot ylös vihkoonsa, näytti sitä ja sanoi: ”Tällä työmaalla sun kokemuksen omaavat tienaavat tän verran, sun tuntipalkka on kaksi euroa pienempi ku noilla. Pitäisiköhän tälle tehdä jotain?” Tästä matka jatkui palkkaneuvotteluihin ja myöhemmin palkkaani korjattiin lähemmäksi yleistä tasoa.

Lääkäriliitolla on oma palkkalaskuri netissä, mutta mitä olen sitä itse silmäillyt, niin tiedot ovat hyvin ristiriitaisia siihen nähden, mitä olen kentältä kuullut. Olisiko luottamusmiesten mahdollista paikallisesti kerätä samantyylistä listaa alueen palkoista? Tai keksiä joku nykyaikaisempi ratkaisu, esimerkiksi että luottamusmies tapaisi kaikki uudet työntekijät, siinä kahvi- tai teekupin ääressä nopea keskustelu alueen käytännöistä yms?

Jos samassa päivystyspisteessä ovat suoralla sopimuksella ja vuokrafirman kautta lääkärit tekemässä samaa duunia samalla tahdilla, niin mitä haittaa siitä olisi, jos kollegat tietäisivät toistensa palkkatason noin suurin piirtein? Mitä haittaa palkkatasa-arvosta ja palkka-avoimuudesta olisi?

Henri Karvinen
Lääketieteen kandidaatti
NLY Kuopion pj ja Edunvalvontavaliokunnan jäsen