Mitä yhteistä on lääkärillä ja rikkaruoholla? Molemmat ovat uskomattoman sitkeitä olioita, kestävät karuja olosuhteita ja sopeutuvat ympäristön muutokseen joustavasti ja valittamatta. Ehkä ajoittainen halveksunta kuuluu niin rikkaruohon kuin lääkärinkin elämään – emme joko osaa tehdä tai teemme väärällä tavalla, emme tee tarpeeksi tai teemme liikaa, tienaamme itse liikaa tai tuhlaamme liikaa työnantajan resursseja. Pahimpina päivinä itse kukin meistä on varmasti miettinyt alan vaihtoa.
Pärjätäänkö me?
Mistä sitten kiikastaa? Ongelmat varmasti ovat pitkälti samanlaisia kuin muillakin akateemisilla aloilla. Digitekniikka ei olekaan tuonut helpotusta vaan erilaisten sähköisten ärsykkeiden loppumattoman tulvan. Modernin työelämän vaatimukset tehokkuudesta ovat ulottuneet myös terveydenhuollon henkilöstöön. Perheen, työelämän, harrastusten ja muun sosiaalisen elämän yhteensovittaminen vaatisivat kalenteriin reilusti lisää tunteja vuorokauteen ja useamman vuorokauden viikkoon.
Taitava ajankäyttö ei ole sisäsyntyinen ominaisuus vaan harjoiteltua tehokkuutta. Sen opetteleminen on kuormittavaa ja vaatii vaivannäköä, mutta palkitsee lopulta. Hallitsematon kiire ja siitä seuraava riittämättömyyden tunne nakertavat ahkerintakin ahertajaa. Lääkäriliiton teettämässä tutkimuksessa (Lääkärin työolot ja terveys 2015) yli kolmannes lääkäreistä koki olevansa jatkuvasti ylikuormittuneita. Tekemättömien töiden paine häiritsi jatkuvasti yli viidesosaa lääkäreistä. Näidenkin kollegoiden vastuulla on päivittäin ihmisten terveys, hyvinvointi ja jopa henki.
Yhdysvalloissa ja Brittein saarilla työskentelevien kollegoiden työuupumuksesta johtuvat itsemurhat ovat herättäneet huomiota englantia puhuvissa maissa. Suomessakin lääkäreiden riski itsemurhaan on moninkertainen muuhun väestöön verrattuna. Luottamuslääkärijärjestelmä rohkaisee lääkäreitä hakemaan apua niin somaattisiin kuin psyykkisiin vaivoihinsa, mutta varsinaista työuupumuksesta kärsivien tukipalvelua Suomessa ei lääkäreille ole – toisin kuin esimerkiksi Englannissa tai Yhdysvalloissa. Työnohjaukseen on kiinnitetty vasta viime vuosina huomiota ja sen saatavuus on hajanaista ja projektiluontoista.
Nuoret lääkärärit ovat kovan paineen alla. Koulussa on opittu diagnosoimaan ja tutkimaan, mutta ei kalenteroimaan eikä varsinkaan sanomaan ”ei”. Liian usein näkee kollegoiden pyristelevän alati kasvavan työtaakan alla ilman, että he rohkenevat pyytää apua – ja ilman, että kukaan ympärillä tajuaa sitä tarjota. Tässä meillä jokaisella on varmasti petrattavaa. Joskus kollegalta vilpittömästi kysytty ”pärjäätkö sä?” voi olla ensimmäinen ja tärkein askel.
Petja Orre
päätoimittaja