Suomessa on erikoislääkäriongelma. Joillekin aloille koulutetaan parasta aikaa kymmeniä erikoislääkäreitä liikaa samalla kun toiset alat kärsivät huutavasta pulasta. Yliopistojen resursseja leikataan. Uusia lääkäreitä valmistuu vuosittain satoja enemmän kuin ennen, ja kaiken tämän keskellä Sosiaali- ja terveysministeriön tavoite on kouluttaa jokaisesta lääkäristä erikoislääkäri.
Joku tässä yhtälössä ei toimi. Asiaa ei mitenkään helpota se, että erikoistumiskoulutukseen hyväksyminen on ollut täysin hihasta reväistyä touhua. Valitettavan monessa työpaikassa erikoistuva lääkäri nähdään ensisijaisesti työvoima- ja päivystysresurssina, ei jatkokoulutettavana ammattilaisena (josta erikoislääkärikoulutuksessa todellisuudessa on kyse).
Toki lääkärin ammatissa harjaantuminen on aina vaatinut mestari-kisällisuhdetta vanhemman kollegan kanssa. Kaiken kiireen keskellä tämä parhaimmillaan hedelmällinen kokeneemman johdolla tapahtuva työssäoppiminen on muuttunut yksinäiseksi kantapään kautta oppimiseksi. Resurssit on nipistetty niin tiukalle, että harvassa klinikassa on enää varaa täysipäiväisen konsultin kaltaiseen luksukseen.
Toki suurimmassa osassa sairaaloista pyritään niukoista resursseista huolimatta parhaaseen mahdolliseen koulutustulokseen. Näissä klinikoissa erikoislääkärit tinkivät omasta ajastaan jakaakseen osaamistaan erikoistuvien kanssa. Heille kuuluisi tästä työstä korvaus, joka tulisi maksaa ns. EVO-rahoista. Niitä muuten maksetaan sairaaloille ja sairaanhoitopiireille noin 90 miljoonaa euroa vuodessa – eli noin tuhat euroa kuukaudessa jokaista erikoistuvaa kohtaan.
Nyt hyvä kysymys onkin se, että kuinka moni erikoistuva kokee saavansa vuosittain 12 000 euron arvosta koulutusta. Selvää lienee on, että suuri osa tästä summasta valuu suoraan välittömiin palkkakuluihin. Samaan aikaan erikoislääkärikoulutuksen maksullisuutta on väläytelty aivan tosissaan. Maksujen kannattajat ovat vedonneet siihen, että muukin ammatillinen jatkokoulutus on maksullista.
Tämä on täysin totta. Esimerkiksi MBA-ohjelmat maksavat kymmeniä tuhansia euroja. Jos vaikka kuviteltaisiin, että koulutus maksaisi nykyisen EVO-rahoituksesta korvattavan osuuden verran, kuusivuotinen erikoistuminen maksaisi pyöreästi 70 000 euroa. Jos joka kuukausi pitäisi maksaa tonni yliopistolle siitä ilosta, että saa olla yliopistosairaalassa töissä, olisi lienee kohtuullista odottaa nykyistä järkevämpää palkkaa. Puhumattakaan laadukkaammasta koulutuksesta.
Minua maksullisuus ei haittaa, kunhan koulutus toteutetaan sitten että se on vertailukelpoista esimerkiksi MBA-ohjelmien laadun ja opetusmenetelmien kanssa. Maksullisuuden toteutuessa erikoistuva lääkäri lakkaa olemasta hikipajaan vertautuvan polin nakkikone tai osaston epikriisipinon purkaja ja muuttuu arvostetuksi ja tärkeäksi maksavaksi asiakkaaksi. Ja kaikkihan tietävät, että asiakas on aina oikeassa.
Petja Orre
päätoimittaja