Sairauden optimaaliseen hoitoon vaikuttaa lääkärin, hoitavan henkilökunnan ja välineiden lisäksi myös potilas. Nykyään suositaan yksilöllisyyttä, eikä nykypäivän potilas useinkaan suostu olemaan vain hoidettava, parannettava tai tekemisen kohde.
Lääkärin rooli on vähitellen muuttumassa auktoriteetista konsultiksi. Lääkäri tarjoaa tiedon, jota potilas sitten joko käyttää tai on käyttämättä. Hoidon lopputulokseen vaikuttaa yhä enenevässä määrin potilas itse. Lopullinen vastuu hoidosta on kuitenkin lääkärillä.
Lääkärikunnan on kiinnitettävä huomiota siihen, millaista tietoa potilas saa sairaudestaan, ennusteesta ja hoitovaihtoehdoista. Lääkärin antaman tiedon lisäksi monet potilaat hakevat aktiivisesti tietoa internetistä. Potilaat keskustelevat keskenään sairauksistaan ja toisaalta myös hoidoista. Terveydenhuollon ulkopuolelta saadun tiedon merkitystä ei tule väheksyä. Potilas ei ole lääketieteen asiantuntija, joten meistä lääkäreistä kummallisiltakin kuulostavat selitykset voivat potilaasta kuulostaa täysin järkeenkäyviltä. Tämä voi johtaa uskomushoitojen ja lääketieteen vastakkainasetteluun, ja pahimmillaan potilas voi tehdä kohtalokkaan valinnan niin taloudellisesti kuin terveydellisestikin. Tämän estämiseksi lääkärin tulisi huolellisesti perustella suosittelemansa hoitolinja. On myös tärkeää varmistua siitä, että puhuu samasta asiasta kuin potilas. Voi olla ihan hyvä selventää potilaalle, että murtuma tarkoittaa juuri sitä, että luu on poikki.
Sairauden kohdatessa potilaalla on usein lähtökohtaisesti jonkinlainen käsitys sairauden luonteesta. Potilaalla saattaa olla lähipiirissä ihmisiä, joilla on sama sairaus. Potilaan kontekstissa ovariokysta saattaa kuitenkin sekoittua myoomaan ja kaikki syövät voivat olla yhtäläisiä. On haastavaa selittää potilaalle, että hänellä todettuun kiltimmän luonteiseen eturauhassyöpään ei tarvita hoitoa. Potilaan näkökulmasta kyseessä on tilanne, jossa tappavaan tautiin ei anneta hoitoa. Kuolihan se naapurin Penttikin siihen mahasyöpään. Potilaan kanssa kannattaa keskustella useaan otteeseen, välillä jo turhauttavankin moneen kertaan. Diagnoosihetkellä suuren informaatiomäärän sisäistäminen on vaikeaa. Sairauden edetessä ja hoidon jatkuessa potilaan ajatukset ja suhtautuminen usein muuttuvat, kun tietoa sairaudesta karttuu terveydenhuollon lisäksi muista lähteistä.
Yleinen terveyskasvatus on tärkeää. Mitä paremmat tiedot ihmisillä on terveydestä, sitä helpommin he osaavat hakeutua hoitoon oikea-aikaisesti ja sitä vastaanottavaisempia he ovat lääkärin antamalle tiedolle. Tilaisuus yksilölliseen valistukseen pitäisi aina käyttää hyödyksi. Vastaanotolla kannattaa ottaa puheeksi tupakoinnin lopettaminen ja painonhallinta, vaikka ne ovat meille lääkäreille jo kuluneita aiheita. Potilas saattaa kuitenkin olla moneen vuoteen ensimmäistä kertaa lääkärin vastaanotolla. Varsin hedelmällinen hetki on, kun potilas ottaa itse puheeksi jonkin terveyteen liittyvän mietityttäneen asian, esimerkiksi HPV-rokotteiden turvallisuuden. Samallahan potilas vaivihkaa antaa luvan puhua myös muiden rokotteiden turvallisuudesta ja hyödyistä. Erityisenä ryhmänä terveyskasvatuksen suhteen kannattaa muistaa maahanmuuttajat, joiden perustiedot terveydestä voivat olla kovin puutteelliset verrattuna Suomessa koulunsa käyneisiin.
Jos me emme lääkäreinä anna potilaallemme tietoa, joku muu antaa. Kuten kaikki tiedämme, tiedon laatu vaihtelee. Huonosti sairaudestaan informoitu potilas altistuu kalliille uskomushoidoille ja muulle humpuukille. Ajankohtainen ja näyttöön perustuva tieto on potilaan oikeus – ja lääkärin velvollisuus.
Emma Hokkila, LL
NLY:n varapuheenjohtaja