Olipa kerran eräs demokraattinen hyvinvointivaltio, jossa terveydenhuolto oli järjestetty erinomaisen toimivalla tavalla. Kun valtiovalta ei ollut onnistunut epätoivoisissa pyrkimyksissään vähentää riittävästi massiivista kuntien lukumäärää, oli lopulta päädytty eriyttämään kuntauudistus ja SoTe-uudistus. Tämän seurauksena oli päästy siihen, että terveydenhuollon palveluista vastasivat vain viisi isoa ja riittävän vahvaa järjestäjää. Tuottajat ja järjestäjät oli eriytetty toisistaan.
Potilaat saivat valita hoitopaikkansa julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin palveluntuottajien välillä. Raha seurasi potilasta. Ja palveluntuottajat kilpailivat laadulla, joka ilmaistiin monilla eri julkisilla indikaattoreilla. Tämän seurauksena palvelutuotanto tehostui ja aiemmin pitkät jonot oli saatu häviämään. Jonoja hoitoon ei ollut. Oikeastaan terveydenhuollon asiantuntijat eivät oikein tienneet mitä ulkomaiset vierailijat tarkoittivat kysyessään hoitojonoista, koska sellaisia ei ollut.
Raja-aita perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välillä oli hävinnyt ja osa-optimoinnista oli päästy pois. Sosiaalitointa ei oltu keinotekoisesti kokonaisuudessaan siirretty yhteen terveydenhuollon kanssa, ainoastaan tarpeellista yhteistyötä tehostettu.
Terveydenhuollon tietojärjestelmät toimivat moitteettomasti ja turvallisesti. Lääkärin työtä ne helpottivat, eivät hankaloittaneet. Ammattitaitoiset terveydenhuollon sihteerit auttoivat lääkäreitä heidän työssään ja vapauttivat lääkärit heidän koulutuksensa edellyttämiin tehtäviin.
Kun lääkärit saivat keskittyä lääkärin töihin, saatiin lääkärityövoima tehokkaaseen ja mielekkääseen työhön. Tämän seurauksena valtiovalta totesi, että jo päätetyt lisäykset lääketieteen koulutusmääriin voitiin peruuttaa. Varsinkin, kun yliopistoille ei oltu annettu vaadittavia resursseja, jotka olisivat olleet välttämättömiä lääkärikoulutuksen laadun ylläpitämiseen.
Sen pituinen se. Mutta oliko kyseessä satu vai voisiko tämä olla Suomi vuonna 2020?
Torpan Poika