Tossu luistaa kevyesti syksyn auringon paisteessa. Veri pumppaa aivoissa ja tutkimuskysymysten parissa ajatus suorastaan ryntää. Endorfiini veressä ja flow-tilan tuottama hymy kasvoilla. Olen upea! Mahtava! Älykäs! Työpaikalla säteilen kollegoille, noille lahjakkaille, itsensä ja perheensä likoon laittajille. Erotusdiagnostinen yhteispohdinta saa aikaan fyysisen kokemuksen kehossa.
Toisaalla lyijynraskaus ja hidas vaellus kahvinkeittimen pakottavaan turvaan. Pimeys, niin ulkona kuin sisällä. Perillä valkoinen takki tuntuu valheelta. Räikeitä ääniä, kovia hymyjä. Epävarmuus saa säpsähtämään. Suru valuu hiuksista ulos. Pakko kaikkien on huomata, etten ole. En tuollainen , yliluonnollinen.
Vanhemman kuolema, oma sairaus, raju ero, puolison työttömyys. Väitöskirja, erikoistuminen, asuntolaina, esikoinen. Vasta valmistuneella on edessä elämän kirjo. Ammatin kannalta parhaat oppivuodet. On hetkiä, kun on varma, että mutkan takaa tulee Dumbledore vastaan ja sanoo ”Harry, on sattunut virhe – et olekaan lääkäri”.
On erikoista, miten vaikea on kokea samaistumista hiljaisina vaikeina hetkinä. Miten vaikea on sanoa, että tänään en pysty. Hiljaa jossain elää ajatus, että jos olen oikea lääkäri, niin pystyn mihin vaan.
Toisaalta kollegan kertoessa niitä samoja tarinoita, katsoo edelleen ihaillen. Noinkin voi olla ja silti hän pystyy. Jos sitä ei aina muista – voisiko muistaa sanoa toisille.
Lääkäriprofessio nojaa kollegiaalisuuteen kaikilla hetkillään. Oppiessa ja opettaessa; parhaissa tieteen läpilyönneissä ja yötuntien epätoivoisissa päivystyskonsultaatioissa. Ihminen on ihmiselle susi – tai enkeli. Ehkä se ammattikunnan yliluonnollinen ilmenee lempeissä silmissä, joilla katsoo poikkeavan hiljaista kollegaa.
Lääkärin ammatin inhimillinen, älyllinen ja taidollinen.
Se, että lääkäri ottaa ja kantaa epätoivon ja auttaa sietämään epävarmuutta.
Neuvoo, tietää, hoksaa. Laittaa ja parantaa. Arjessa on kiire. Aikoja on vähän.
Terveyden ja sairauden epävarmuuksien keskellä on kovin tavallista tavata potilas, joka tiedustelee sen ja tuon ”koululääketieteen” ulkopuolisen keinon vaikuttavuutta. Tavallista tavata kollega, joka tiedustelee olisiko joku toinen kustakin keinosta kulloinkin kuullut.
Tulevilla Helsingin Lääkäripäivillä NLY kouluttaa tieteen ja humpuukin kilpajuoksusta sekä kohujulkisuuden ja lööppien pika-avuista. Lääketieteilijöinä parantamiseen ei milloinkaan riitä pelkkä kohtaaminen. Erilaisten vaihtoehtohoitojen vaikuttavuuksia arvioidessa huomaa kuitenkin, että joskus astuu placebo niin kouluttautuneen kollegan kuin poikkeavampaa metodologiaa käyttävän parantajan avuksi. Sattumalla on vaikutuksensa myös tieteessä eikä kaikkea ole vielä ennätetty eikä osattu tieteellisesti perustella, vaikka kokemus on osoittanut käytännön hyväksi. Voi potilaallekin välillä sanoa, että ei siitä pitäisi haitaksikaan – ajattele itse hyödytkö?
Normiarki päällä taas. Vaatteet samaten – vielä oikein päin. Kahvikuppi on elämänhallintaa. Tänään selviän. Kollegat vilistävät ympärille määrätietoisina, innostuneina ja kiireisinä. Joku hiipii kalpeana meeting-saliin: liekö päivystänyt vai lapsi valvottanut. Taitan istuimen valmiiksi auki. Uusi menetelmä puhututtaa. Katsotaan vaikuttavuustutkimuksia, keskustellaan hyödystä toimintakyvylle. Ja kuinka ne potilaat edes valitaan? Oma ajatus harhailee. Ajattelen yksisarvisia – joku kysyi valohoidoista, vai oliko se kuitenkin vain viittaus eiliseen televisio-showhun. No – jos tulee hyvä mieli. Päätän kysyä kollegan mielipidettä – palkkioksi saan hymyn houkuteltua. Lounaalla nauru kimpuilee katosta erilaisten sateenkaarispektrien innoittamana, vahingossa ratkeaa myös mieltä pohdituttanut kliininen pulma.
Nuoren menestyjän salaisuus lienee tiedon, taidon ja empatian liitto. Avara mieli ja huumorintaju höysteenä. Ja, kuten arkkiatri Pelkonen valatilaisuudessa jälleen muistutti, kaiken parantamisen ytimessä rakkaus.
Sara Launio
LL, koulutusvaliokunnan jäsen
Lue myös muita Nuori Lääkäri 6/15 -lehden kirjoituksia.