Viimeinen luento, viimeinen ryhmäopetus ja viimeinen tentti ovat viimeinkin takanapäin. Kuuden vuoden urakka on nyt tiivistetty tiedekunnan toimesta tutkintotodistukseen. Lääkärinä taitojaan on itse kukin päässyt muutamaan otteeseen kokeilemaan, mutta näiden koitosten yhteenlaskettu pituus lasketaan parhaimmillaankin kuukausissa. Nyt olisi viimein aika lentää pesästä, vaan kantavatko siivet? Epävarmuus alkaa kalvaa mieltä. 

Katse kääntyy ensin oman osaamisen kriittiseen tarkasteluun. Perusopintojen aikana on perehdytty pääpiirteittäin lääketieteen eri osa-alueisiin aina konservatiivisista hoitomuodoista kajoavampiin toimenpiteisiin, ja nytkö nämä kaikki pitäisi hallita? Kurssikaverit kertovat uskomattomista päivystyskokemuksistaan ja nokkelista diagnooseistaan joista sisätautien professorikin olisi ylpeä – olisinko päätellyt yhtä onnistuneesti vastaavassa tilanteessa? Pystynkö täyttämään kollegoiden, potilaiden ja yhteiskunnan minulle asettamat odotukset? Mistä ihmeestä itsevarmuuden rakentaisi, kun ei edes tiedä kaikkea mitä ei tiedä?

Epävarmuus siirtyy saumattomasti työn sisällöstä itse työuraan. Mistä kannattaisi aloittaa? Mennäkö terveyskeskukseen vai sairaalaan, tai kenties terveyskeskuksen kautta sairaalaan? Itselleen tehtynä tällaisen uratriagen objektiivisuus tuntuu vähintäänkin kyseenalaiselta. Erikoisalakin pitäisi kai valita. Onko nyt erikoistumiskoulutuksen uudistuessa ilmoittauduttava vain nopeasti jonnekin, jotta voi edes haaveilla erikoislääkärin urasta joskus kaukaisessa tulevaisuudessa? Mitä jos valitsen väärin? Tutkimustyö kiinnostaisi, mutta missä välissä sitä ehtii tekemään?

Hengitän syvään. En kai voi olla ainoa joka ajattelee näin?

Riittämättömyyden ja tietämättömyyden tunteet lienevät tuttuja kaikille uraansa aloitteleville nuorille lääkäreille. Valmistuminen on yksi lääkärin uran ensimmäisistä suurista risteyskohdista, ja ohimenevä sopeutumisvaikeus on tässä tilanteessa täysin luonnollista. Epävarmuus on lopulta varsin looginen tunne; joudummehan työssämme toimimaan toistuvasti osin vaillinaisin tiedoin ja todennäköisyyksien puitteissa – lääketieteellinen fakta on käytännössä oksymoroni. Epävarmuudessa voidaan ajatella olevan myös positiivisia puolia. Kun tietää ettei tiedä, syntyy tarve täydentää osaamistaan jatkuvasti. Lääkäri ei ole koskaan täysin valmis.

Työuraa ajatellen erilaisia polkuja on lukuisia. Näitä ovat perinteisten erikoisalojen lisäksi myös erilaiset tehtävät lääketeollisuudessa, tutkimustyön parissa, erilaisissa yrityksissä ja miksei jopa uusien innovaatioiden ympärille rakennetuissa startupeissa. Kategorisesti huonoja vaihtoehtoja on lopulta vähän, ja ensimmäiset askeleet millään polulla eivät ole sitovia.

Seison tällä hetkellä samaisessa mainitsemassani risteyksessä, vertaisteni vierellä. Karkea ajatus tulevaisuudesta siintää epäselvänä jossakin kaukana. Katsotaan, minne tie lopulta johtaa.

Teemu Trygg

NLY:n hallituksen paikalliosastovastaava