Tässä me nyt olemme, uuden ajanlaskumme mukaan ensimmäisen koronasyksyn puolessa välissä. Hölmösti olin uskotellut itselleni, että olisimme jo palanneet normaaliin. Näyttää kuitenkin siltä, että poikkeusolosuhteet jatkuvat vielä pitkään. Missä määrin ylipäänsä voidaan enää puhua poikkeusolosuhteista?
Viimeisen puolen vuoden aikana monet tahot ovat ennustaneet miten politiikka, työ, matkailu, koulutus, terveydenhuolto ja muut alat muuttuvat pitkäksi aikaa koronan myötä. Koronapandemia saapui muuttamaan myös ihmiskäyttäytymistä. Sosiaalipsykologiselta kannalta elämme äärimmäisen mielenkiintoista vaihetta. Näin laaja-alaista muutosta ihmisten käyttäytymismalleihin ei ole aikoihin tullut.
Itse kiinnitän selvästi enemmän huomiota ja ajatusta käsihygieniarutiiniin. Kauppajonossa tunnen liiankin tietoisesti – ja jopa fyysisesti – sen, etteivät ihmiset välttämättä osaa pitää riittävää turvaväliä. Jos kosken julkisella paikalla kaiteeseen, ehdin sekunnin murto-osan ajan kuvitella saaneeni kuolemantuomion.
Korona sotkee unelmianikin. Pitkäaikainen haaveeni Karibian risteilystä on täysin murentunut nyt, kun ajattelen risteilylaivalle pakatun ihmispaljouden muodostavan ainoastaan mitä otollisimman pöpöpesän. Matkailunautinnolle ei enää haaveissanikaan jää sijaa.
Tällä hetkellä kaikki on vielä koronaa. Ei ole mitään ilman koronaa. Muusta ei puhutakaan. Mikäli viruksen uhka saadaan neutralisoitua rokotteen ja laumasuojan myötä, lievittyvät kyllä edellä kuvatun kaltaiset tunteetkin. Kun välitöntä ”palkkiota” esimerkiksi ahkerasta käsihygieniarutiinista ei enää saa (lue: ei koronan uhkaa), niin käyttäytymistieteellisesti ihminen palaa kyllä yksikertaisempiin ja laiskempiin rutiineihin. Kuitenkin pandemia-ajan läpi eläminen aiheuttanee myös pysyviä muutoksia ainakin omaan käyttäytymiseeni.
Pysyväisluonteisesti uskon käyttäväni maskia julkisilla paikoilla pienissäkin flunssan oireissa. Näin toivoisin myös muiden toimivan, jotta säästyisimme edes hiukan tavallistenkin kausiflunssien aiheuttamalta sairastamiselta. Kun erinäiset tapahtumat ja kokoontumiset jälleen mahdollistuvat, osaan varmasti arvostaa tapaamisia aivan uudella tavalla. Toisaalta uskon, että omalla osallani FOMO (fear of missing out) -tunne jatkossa korostuu. Pitäisi ottaa ilo irti ja osallistua aina ja kaikkeen, koska tulevaisuus on kaikin puolin epävarmempi. Kokenen korona-ajan jälkeen vahvemmin sen, etten voi jättäytyä mistään pois pelätessäni rajoitusten palaamista.
Toi korona mukanaan jotain hyvääkin. Ihminen ei arjessaan yleensä muuta käyttäytymistään ilman käynnistävää tapahtumaa. Vuosi 2020 on antanut meille mahdollisuuden arvioida uudelleen vanhoja tapojamme. Tarkistan itse nykyään aikaisempaa useammin, mitä ystävilleni ja sukulaisilleni kuuluu, ja näin toivon jatkossakin toimivani.
Rajoitusten ja kotoilun myötä ihmiset ovat viettäneet enemmän aikaa meditoiden ja itseään kehittäen sekä käyttäneet aikaa ruoanlaittoon, puutarhan hoitoon ja retkeilyyn. Korona on ollut omiaan stressin aiheuttajana, mutta osaltaan pakottanut jokaista miettimään itselleen sopivat stressinlievittämiskeinot. Some paljasti, että tuttavistani löytyykin yllättäen joukko hartaita hapanleipäjuuren kypsyttelijöitä, lähes koronakliseeksi asti.
Maaliskuu 2020 aloitti uuden ajanlaskun ja käyttäytymistieteellisesti harvinaisen mielenkiintoisen uuden luvun. Nähtäväksi jää, mitkä muutoksista ovat tulleet jäädäkseen.
Martta Hartikainen
Edunvalvontavaliokunnan jäsen
