Tampereen Lääketieteen Kandidaattiseura teetätti jäsenkyselyn loppuvuodesta 2019. Kyselystä selvisi harmiksemme, joskaan ei kovin yllättäen, että lääketieteen opiskelijoilla on ongelmia jaksamisensa kanssa. 25 % opiskelijoista koki ongelmia jaksamisessa olevan usein tai jatkuvasti ja jopa 75 % vähintään joskus. Jokainen vastaajista kertoi kokeneensa jaksamisvaikeuksia vähintään harvoin. Jaksamisvaikeuksissa ei myöskään ollut muutosta positiiviseen tai negatiiviseen suuntaan sitten edellisen, vuoden 2017 jäsenkyselyn. Tilanne on huolestuttava ja ottaen huomioon stressille altistavan alavalintamme, en usko jaksamisvaikeuksien myöskään mystisesti päättyvän valmistumiseen.
Meillä suomalaisilla on perinteisesti korkea työmoraali. Kun kuljemme oman jaksamisemme äärirajoilla, ajattelemme tekevämme asioita oikein ja sisun auttavan jaksamaan. Lääkärikuntaan valikoituneiden ihmisten määrätietoisuus ja kunnianhimoisuus ovat omiaan lisäämään kyseistä ilmiötä. Unesta, vapaa-ajasta, harrastuksista ja sosiaalisista suhteista on helppo karsia, kun työ, opiskelu ja muut tehtävät koetaan tärkeämmiksi. Nämä valinnat kuitenkin syövät jatkuvasti pohjaa omalta jaksamiseltamme ja siten hyvinvoinniltamme.
Toinen suomalaisten perisynti on omaan kuoreensa sulkeutuminen. Emme puhu vaikeista tai raskaista asioista, emmekä sen puoleen liiemmin iloistakaan. Elämän iloista ja hyvistä asioista puhuminen koetaan omahyväisenä, kun taas jaksamisesta tai vaikeuksista puhuminen heikkoutena – avun pyytämisestä puhumattakaan. Täten, jos kuulumisia kysellään, on vastaus yleensä mahdollisimman lyhyt ja vähän informaatiota sisältävä, jotta keskustelu saataisiin käännettyä mahdollisimman nopeasti muihin aiheisiin. Puhuminen kuitenkin helpottaisi raskaita tuntemuksia tai vaihtoehtoisesti levittäisi iloa myös muihin ja auttaisi jaksamaan paremmin arjessa. Emme kuitenkaan osaa vaatia sitä, sillä olemme tottuneet tähän tapaan ja rehellistä, avointa keskustelua oudoksutaan.
Ensimmäisistä opiskeluviikoista alkaen lääkärikunta opettaa meitä kollegiaalisuuteen. Kollegiaalisuus on paitsi sanoja myös ennen kaikkea tekoja. Se on vastuuta sekä omastasi, että myös kollegasi ja yhteisösi hyvinvoinnista. Se on sekä avun pyytämistä että sen antamista. Siksi kannustankin kysymään kollegaltasi, opiskelukaveriltasi tai ystävältäsi, mitä hänelle kuuluu, ja vaatimaan kunnollista vastausta kysymykseesi. Muista kuitenkin, että silloin sitä vaaditaan myös sinulta. Pienillä asioilla voimme alkaa muuttaa jaksamisen suuntaa omissa yhteisöissämme. Pyydä ystävääsi jättämään kirjat hetkeksi sivuun ja lähtemään kahville, lähtekää työkavereiden kesken pelaamaan sulkapalloa tai kysy kollegaltasi kahvitauolla mitä hänelle kuuluu. Se on paitsi itsemme, myös potilaan parhaaksi.
Jaksamista kevääseen toivotellen,
Markus Hautamäki
Hallituksen jäsen, Suomen Medisiinariliitto Ry
