Tätä kysymystä on heitellyt viime aikoina ilmaan monen vanhemman kollegan lisäksi usea toimittaja. Lääkäreitä, varsinkin nuoria lääkäreitä, on hyvä syyttää ahneudesta ja sitoutumattomuudesta, kun terveyskeskukset eivät täyty. Tk-työtä nyt taas tauon jälkeen tovin itsekin maistelleena olen huomannut heitteleväni ilmaan samaa kysymystä ajaessani aamuhämärässä nelostiellä.
Olin vastikään yläasteen luokkakokouksessa, jossa huomasin meitä 27-vuotiaita riivaavan alasta riippumatta samanlaiset ongelmat: kukaan meistä ei oikein tiennyt, mitä meistä isona tulee, vaikka monilla oli jo tutkinto tai parikin takana. Kukaan meistä ei uskonut olevansa nykyisessä työpaikassaan eläkeikään saakka, ei ehkä edes ensi vuoteen. Moni ennakoi käyvänsä koulun penkillä vielä pariinkin otteeseen työuran aikana.
Tajusin, että me lääkäritkin olemme aikamme lapsia: me emme sitoudu työpaikkaan tai edes tietynlaiseen uraan enää loppuelämäksi. Alati muuttuvassa yhteiskunnassa se ei edes ole mahdollista, vaikka haluaisimmekin. Kuka tietää, tarvitaanko kaupan kassoja tai kirurgeja vielä 30 vuoden päästä? Tai onko nykyistä työnantajaa edes silloin olemassa? Aikana, jolloin yt-neuvottelut ovat käynnissä useammin kuin taukohuoneen kahvinkeitin, on kummallista vaatia työntekijältä sitoutumista työpaikkaan, jos työpaikka ei ole valmis sitoutumaan työntekijään.
Sitoumus kunnanlääkärin työhön 24 tuntia päivässä seitsemän päivää viikossa loppuiän ei ole enää realismia. Kunnanlääkäreitäkään ei enää ole – onneksi. Lääkärillä on oikeus vapaa-aikaansa, ja oikeus myös pitää se vapaa-aikana. Nähdessäni kampaajani kaupassa en mene kyselemään häneltä, sopisiko minulle permanentti. En myöskään itse halua jutella lihatiskin edessä potilaani peräpukamavaivoista. Lääkärilläkin on oikeus voida jättää työnsä työpaikalle. Samoin lääkärillä on oikeus hakea lapsensa tarhasta ennen kuin Pikku Kakkosessa Nukku-Matti heittää unihiekat. Lääkärilläkin on oikeus ehtiä harrastamaan ja tekemään kaikkea, mitä ”normaalitkin” ihmiset.
Yksi olennaisimmista ongelmista, joihin itse lyhyellä tk-lääkärin urallani olen törmännyt, on työkuorman hallinta. Jos terveyskeskuksessa on vähän lääkäreitä, heidän listansa ovat täpötäynnä erilaatuisia terveysongelmia. Yllättävää kyllä, listat eivät ole yhtään väljemmät silloinkaan, kun lääkäreitä on enemmän. Vaivat eivät tällöin myöskään muutu juuri sen kevyemmiksi: Kun aikoja on vähän antaa, jostain syystä se lääkärin neuvoja karppausruokavalioon pyytävä pääsee läpi. Kun aikoja on paljon, riittää niitä myös huonossa hoitotasapainossa oleville diabeetikoille. Äänekkäimmät pärjäävät aina.
Nykyisen järjestelmän ydinongelma on, että tarjonta lisää kysyntää, loputtomiin. Vaikka kouluttaisimme joka kymmenennen ylioppilaan lääkäriksi, olisi ”lääkäripulaa” edelleen. Julkinen talous ei tätä toki kestäisi.
Julkinen talous ei näytä oikein kestävän nykyistäkään tilannetta. Vuosikymmenten saatossa on luotu järjestelmä, jonka jokainen osa pyrkii pääsemään itse mahdollisimman halvalla ja siirtämään kustannukset muille. On luotu järjestelmä, jossa potilasta pompotellaan paikasta toiseen ja jossa kellään ei oikein ole kuvaa kokonaiskustannuksista.
Perusterveydenhuolto on tiukimman paineen alla. Viime kuukausina on ympäri Suomen kuulunut viestejä, kuinka jälleen kerran vedetään paniikkijarrusta useassa kunnassa: säästetään lomauttamalla henkilökuntaa ja karsimalla vuodeosasto- ja laitospaikkoja. Ja samalla tuhlataan erikoissairaanhoidon kustannuksissa, mutta sitähän ei kukaan tässä vaiheessa huomaa. Säästetään, kunnes ei ole jäljellä kuin seinät ja yksi yksinäinen siivooja sammuttamassa valot.
Nuoren lääkärin näkökulmasta terveyskeskuksen ehkä suurin ongelma – ikuisen laman alla elämisen lisäksi – on se, että se on luotu 40 vuotta sitten maailmaan, joka tuolloin vallitsi. Maailma ja lääkärin työ on muuttunut paljon noista ajoista, mutta terveyskeskus ei juurikaan. Se yrittää edelleen tarjota kaikille kaikkea ja mielellään mahdollisimman halvalla. Lopputuloksena se kykenee tarjoamaan harvoille vähän ja senkin kalliilla. Yhä useampi on äänestänyt jaloillaan. Pahimmissa skenaarioissa sekä henkilökunta että potilaat jakautuvat kahteen kastiin, julkiseen ja yksityiseen. Vai onko näin käynyt jo?
Miksi terveyskeskus ei kiinnosta nuoria lääkäreitä? Tämä vähän sama, kuin kysyisi, miksei nuorta nörttiä kiinnosta Commodore 64, joka oli alansa kovinta osaamista 80-luvulla, mutta nykyisin lähinnä huvittavan nostalgista. Aika on ajanut terveyskeskuksen ohi sellaisena kuin me sen tunnemme. Tuhkasta voisi syntyä jotain hyvää ja toimivaa, jos löytyisi uskallusta tuikata vanha tuleen. Pahoin pelkään, että jos asia on täysin poliitikkojen päätettävissä, syntyy terveyskeskuksesta versio 1.1, ei 2.0.
Terveyskeskus kiinnostaa nuoria lääkäreitä. Perustyö perusihmisten kanssa perusterveydenhuollossa. Nuoret lääkärit haluavat olla tekemässä nykyajan terveyskeskusta. Sellaista, jossa ei yritetäkään tarjota kaikille kaikkea vaan keskitytään asioihin, joista syntyy terveyshyötyä. Sellaista, jossa työntekijällä on vaikutusmahdollisuuksia omaan työhönsä. Sellaista, jossa toiminnan suunnittelu perustuu pidempään ajanjaksoon kuin yhteen vaalikauteen. Sellaista, josta voi puhua ylpeydellä.